Äiti hengityskoneessa, toinen läheinen menehtynyt

Nyt on vyörynyt niskaan niin raskaita koettelemuksia kerta toisensa jälkeen, että oli pakottava tarve saada purettua ajatuksiani johonkin ylös.

Ennen sukellusta syvään päähän, kerron lyhyesti asioita minusta, olen alle 30- vuotias kahden aivan ihanan pojan äiti, koulutukseltani lähihoitaja. Työskentelen kotona yksityisenä päivähoidontuottajana  ja se on aina sujunut hyvin. Rinnallani minulla on kumppani, joka on tukenut minua kaikin mahdollisin tavoin, nostanut ylös kun en ole jaksanut seistä, puhunut ja kuunnellut, nähnyt suruni, kun olen sitä yrittänyt piilottaa.

Perheeni on aina ollut hyvin läheinen minulle, he tietävät, kun jokin on huonosti ja auttavat miten vain voivat, en voisi enempää toivoa. Minulla on isoveli, isosisko ja eri osoitteissa asuvat äiti ja isä. Äidin kanssa pidän tiiviisti yhteyttä, nyt kun äitini on vihdoin suostunut ottamaan älypuhelimen käyttöönsä, viestittelemme päivittäin whatsuppin välityksellä. Äitini on innostunut varsinkin giffejä käyttämään, ja valitsee tarkasti harkiten jokaisen viestin yhteyteen sopivan giffin. Lähetän äidilleni kuvia pojistani, mitä on tehty päivän aikana ja mitä kaikkea hauskaa lapset ovat kertoneet.

Toivon tällä kirjoituksella antavani tukea muille, olenhan käynyt läpi valtavasti menetyksiä, pettymyksiä ja surua, silti olen tässä, iloitsen huomisesta ja nautin nykyhetkestä, huolimatta siitä mitä kaikkea olen läpikäynyt elämäni aikana, varsinkin kuluneen puolen vuoden aikana.

Huhtikuun puolivälissä laitoin tavalliseen tapaan äidilleni viestejä, normaalista poiketen näin viestien jälkeen lukukuittaukset, mutta äiti ei vastannut mihinkään viestiin. Mietin välillä päivän aikana, että eikö ole jaksanut vain kirjoittaa vai mistä voisi johtua, en osannut suoraan ajatella että olisi joku hätä, sillä olihan hän lukenut viestit? Myohemmin illasta yritin soittaa, mutta äiti ei vastannut puheluun, yleensä hän kuitenkin soittaa takaisin, kun huomaa saapuneen puhelun. Seuraavana päivänä en vieläkään tavoittanut äitiä ja huoli valtasi mieleni, äitini on alle 60-vuotias, mutta lukuisien sairauksien vuoksi sairaseläkkeellä ollut jo vuosia. Pelkäsin jotain sattuneen, soitin veljelleni, koska hän asuu aivan äitimme lähellä ja hänellä on avain äidin luokse. Veljeni meni äidin asuntoon ja löysi äidin, mutta todella huonossa kunnossa. Äitini oli sekava, hikoili voimakkaasti ja oli vähissä vaatteissa. Hän käyttäytyi kuin olisi muistisairas, ei osannut vastata kysymyksiin syömisestä tai lääkkeiden ottamisesta ja veljeni teki oikean ratkaisun soittaessaan heti ambulanssin paikalle.

Olin tiiviisti yhteydessä veljeeni ja siskooni, siskoni kävi paikalla myös ja oli todella huolissaan äidin tilasta. Äitini myös paljasti sillä hetkellä siskolleni, että minulle toiseksi läheisin äitihahmo on menehtynyt koronaan.

Kului muutamia tunteja, sovimme veljeni kanssa, että minä hoidan yhteydenpidon sairaalaan. Äitini vietiin Meilahden teho-osastolle, josta lääkäri soitti vielä samana iltana kertoen, että muutama tunti myöhemmin äitimme olisi menehtynyt kotiin vakavan hapenpuutoksen vuoksi, se oli syynä sekavuuteen. Korona testattiin ja tulos oli positiivinen, seuraavana päivänä äitini nukutettiin ja aloitettiin hengityskonehoito.
Yhden päivän aikana tapahtui enemmän kuin pystyin edes käsittelemään, siis minulle äärettömän rakas ja läheinen ihminen on kuollut koronaan ja samalla hetkellä äitini on hengityskoneessa. Tuntui kun olisin menettänyt hallinnan elämästä aivan kokonaan, pelkäsin että kuka seuraavaksi kuolee, ja toivoin sydämeni pohjasta, että äitini selviää. En ole koskaan pelännyt ja itkenyt yhtä paljoa, kun tätä tapahtumaa seuraavien viikkojen aikana.
Sain ohjeeksi soittaa teholle aamuin ja illoin, lisäksi lääkäri soitti päivällä tilanteesta.Tila oli vakaa, mutta kerta toisensa jälkeen sain kuulla, että tilanne voi heikentyä ihan koska vain, korona on niin arvaamaton ja tuntematon tauti vielä, ettei hoidosta tai taudin kehittymisestä ollut mitään varmuutta. Elimme päivän kerrallaan, teholle soittaessa puhelimeen vastasi useimmiten ihana, empaattinen hoitaja, joka kysyi ”Oletko saanut nukuttua? Oletko syönyt?” Ja herkistyi itsekin, kun kuuli ääneni värisevän puhelimessa. Hoitajat puhuivat pääosin positiivisesti äidin hoidosta ja kertoivat tarkasti ja rehellisesti äidin hoidosta. Viikon oltuaan hengityskoneessa, hoitaja yllätti minut täysin kesken puhelun, hän sanoi että ” äitisi lääkitystä on laskettu, kun tajunnantasoa selvitetään, äitisi on hereillä, mutta ei voi puhua, haluatko jutella äidin korvaan?” Apua! Mitä mä sanon, mitä äiti haluaisi kuulla? Itkua pidätellen myönnyin ja kerroin äidilleni kuinka paljon rakastan häntä, kerroin myös meillä lapsilla ja lapsenlapsilla kaiken olevan hyvin, tiesin äidin miettivän meitä, niinkuin aina. Kuulin hoitajan sanovan ”voi, ei mitään hätää, tytär sinulle juttelee, anna vain kyyneleiden tulla.” Kun puhelu päättyi romahdin lattialle itkemään, huutoitkua suorastaan. Kaipaus äitiä kohtaan oli ääretön, kipu rinnassa tuntui lamauttavalta, kyyneleet poltti kuivunutta ihoa poskissani. Paperia oli kulunut koko vuoden edestä ja nenä oli niistämisestä haavoilla.

Koska tämä painajainen päättyy? Päivät kuluivat sumussa ja tuntui, että olin itkenyt niin paljon, että kyyneleet olivat loppuneet. Hengityskonehoito kesti lopulta 10 vuorokautta, sen jälkeen teho- osastolla meni vielä viikko, äitini ollessa niin sekava. Yhteensä sairaalassa meni viisi viikkoa. Se hetki kun pääsimme keuhko-osastolle vierailulle, en unohda sitä koskaan. Aiemmin emme päässeet tietenkään äitiä katsomaan. Olen todella onnekas, äitini on toipunut yllättävän hyvin, rajusta taudista huolimatta. En ole uskovainen, mutta tämän painajaisen aikana rukoilin mielessäni ja joskus jopa ääneen, että saisin pitää äitini vielä edes vähän aikaa, ja tehdä siitä ajasta parempaa kuin koskaan. Sairaalasta hoitaja kehoitti minuakin hakemaan kriisiapua, olenhan kohdannut kaksi isoa kriisiä ja toimiminen arjessa oli vaikeaa, olin selvästi uupunut. Minulle sillä hetkellä paras apu oli kuitenkin oma perheeni ja se, että äitini on vielä täällä. Joskus sen unohtaa ihan täysin arjen keskellä, miten rajallista meidän aika täällä onkaan, koskaan et voi tietää, mikä päivä on se viimeinen. Tämän jälkeen olen avautunut enemmän läheisilleni ja kertonut kuinka rakkaita kaikki ovat, en myöskään haali kalenteria täyteen töitä, vaan jätän aikaa perheelleni ja huolehdin paremmin myös omasta hyvinvoinnistani.