Salainen toive toteutuu, vai toteutuuko?

Se maaginen plussa

Ilmestyi tikkuun 17.6. menkkojen ollessa päivän myöhässä. Minulle oli jäänyt yksi testi kotiin ja tein sen ihan hetken mielijohteesta, ilman minkäänlaista epäilystä raskaudesta. Ei kulunut kuin hetki, ja tikkuun piirtyi kaksi viivaa, toinen tietysti aika haaleana, mutta erotin sen selvästi. Kädet täristen ja itkien shokista lysähdin sohvalle mieheni viereen, näytin tikkua hänelle ja ilme oli näkemisen arvoinen, jotenkin puoli vahingossa möläytti heti pelikaverilleen minun olevan raskaana, ja naurahti perään ilon ja pelon sekaisin äänin.

Poikamme ovat pian 5- ja 7- vuotiaat. Nuorempi esitti puolisen vuotta sitten sydämeni salpaavan kysymyksen, josta blogini nimikin tulee, ”Äiti, voisiko minustakin tulla joskus isoveli?”. Halusimme pian kertoa pojille tilanteesta, koska tiesimme heidän ilahtuvan asiasta todella paljon, kesäloman alkuun oli muutama viikko ja laskin päiviä, että pääsen kunnolla rentoutumaan ja viettämään laatuaikaa perheeni kanssa. Laskin heti raskauden keston suurinpiirtein ja halusin varata ajan varhaisultraan kiertoni ollessa mitä sattuu.
Halusin käynnille mahdollisimman pian, jotta osaisin nauttia rauhallisin mielin lomastani, ja ehkä mielessäni toivoin olevani pidemmällä mitä olin. Päivien mukaan olin viikoilla 4+5, mutta halusin käynnille silti, halusin varmistaa että raskaus on kohdunsisäinen, se riittäisi tuomaan mielenrauhaa.

Viimein koitti kauan odottamani päivä, perjantai 2.7. Ja käyntini oli heti aamulla 08:00. Pyysin mukaani parhaan ystäväni, en halunnut mennä käynnille yksin, jos saisinkin yllättäviä tai ylipäätään huonoja uutisia. Odotustilassa tärisin ja mietin mielessäni kaikki vaihtoehdot läpi, ajattelen aina että kaikki tapahtuu jostain syystä ja mietin, että nyt on ollut niin kauhea vuosi takana, ettei mitään pahaa voisi tai saisi enää sattua, en tiedä kuinka paljon vastoinkäymisiä kestäisin henkisesti. En ollut vielä toipunut edes äitini vaikeuksista, vaan sulattelin edelleen kaikkea tapahtunutta lähes päivittäin.

Nimeni huudettiin ja huoneeseen astuessa kätilö huomasi jännitykseni ja pelkoni, ei mikään ihme koska jäädyin täysin huoneeseen astuessani. Ystäväni tuella kävin tutkimuspöydälle pitkälleen ja pelkäsin mitä ruudussa tulee näkymään. Noh kätilö totesi, että laskemani viikot täsmäävät ja kohdun sisällä näkyy raskausontelo, joka oli juuri sen kokoinen mitä siinä vaiheessa kuuluukin olla. Kerroin huoleni mahdollisesta keskenmenosta, kätilö rauhoitteli osaavasti, ettei näe mitään syytä miksi raskaus ei jatkuisi normaalisti tästä eteenpäin. Olihan minulla takana kaksi onnistunutta raskautta. Levollisella mielellä poistuimme käynniltä ja vielä vitsailin ystävälleni, että tämän lapsen olet sitten nähnyt jo ontelona, siitä riittäisi kerrottavaa isompana. Mieltäni myös rauhoitti se, että koin paljon erilaisia tuntemuksia kuten pahoinvointia, rintojen arkuutta, himoja eri ruokia kohtaan ja olin äärettömän väsynyt, muutenkin oli sellainen varma olo.

Kävimme suunnitelmien mukaan kesälomareissulla lasten kanssa Imatralla, jossa päivät kuluivat vauhdikkaasti touhuten lasten kanssa, enkä ehtinyt juuri miettimään omaa oloa. Kun saavuimme kotiin olin todella uupunut ja vietin sängyssä suurimman osan ajasta seuraavina kolmena päivänä. Huolestuin kun tunsin myös toistuvasti alavatsassa kipua, joka sai minut huolestumaan. Olisko kyseessä joku tulehdus? Lämpöä oli myös hieman, ehkä se olisi jotain, joka on hoidettavissa lääkkeillä. Soitin terveysasemalle, jossa lääkärillä oli hieman vaikeuksia ymmärtää vaivojani ja pyysin lähetettä naistenklinikalle.

Saavuin 22.7. Päivystykseen, jossa kätilö myös sanoi, ettei oireeni kuulosta vakavalta, sillä en ole vuotanut verta. Sain odotusajalle yhden hengen huoneen, lämpöilyn vuoksi. Minusta otettiin myös heti korona näyte, ja hoitaja oli hieman ihmeissään miksi terveysasemalla ei otettu mitään kokeita. Yhtämatkaa kuljimme vuoroni tultua lääkärin vastaanotolle, kätilö hymyili vierelläni. Heti kun kävin pöydälle makaamaan huomasin pitkän hiljaisuuden laskeutuneen huoneeseen, aloin itkemään, tunsin valtavan menetyksen tunteen, vaikka lääkäri ei ollut vielä sanonut mitään. Hetken kuluttua lääkäri sanoi ”olen pahoillani, en löydä sikiökaikua, suurentunut raskauspussi, joka tyhjä” En tiennyt mitä sanoa, olin shokissa, mietin ensimmäisenä poikieni ilmeitä, miten voin kertoa heille ettei nyt tulekaan pikkusiskoa tai veljeä? Itkin lohduttomasti, ja tuntui että vajoan niin syvälle suruun, etten jaksa ajatella edes huomista. Kätilö saattoi minut takaisin huoneeseen ja sanoin, että haluan lähteä kotiin nyt heti, hän pyysi odottamaan vielä verinäytteen tuloksia, jotta osaisi antaa oikeita lääkkeitä mukaan. Istuin huoneessa yksin tunnin itkien, silmät turvonneena, kohta jatkuisi työt, miten jaksan ? Tuntui epäreilulta, että koen taas kovaa surua, eikö koskaan mitään positiivista?

Kotona tukeuduin mieheeni, hän oli yhtä pettynyt ja surullinen, puhuimme paljon ja välillä taas olimme aivan hiljaa lähekkäin. Onneksi pojat pääsi veljelleni yökylään, olin liian pohjalla siinä tunnetilassa, halusin päästä pahimman yli ilman, että poikani joutuvat sitä todistamaan. Koko viikonloppu meni sohvalla tai sängyssä maatessa, kivut olivat todella kovat ja verta tuli kuin hanasta, kipulääkkeet eivät tuntuneet auttavan, eihän ne henkiseen kipuun autakaan. Teimme mieheni kanssa ison päätöksen, ja sovimme, että yritämme uudestaan, tämä raskaus ei siis ollut suunniteltu. Tuntui että sain toivoa siihen hetkeen, ehkä toiveemme toteutuu sittenkin, vielä joku päivä. Tälläkin hetkellä istun vessassa vuotaen syvintä toivettani viemäriin 💔 Toivottavasti voin palata vielä iloisten uutisten kera, joku kaunis päivä.

Kerroimme ikävät uutiset heille, jotka raskaudesta tiesivät, osa oli empaattisia niinkuin oletinkin ja jotkut taas toistelivat, että onhan teillä sentään kaksi lasta, toivon, että ihmiset ymmärtäisivät menetyksen tunteen ja surun olevan aivan yhtä kovaa ja kivuliasta huolimatta lasten lukumäärästä, ymmärrän jos verrataan siihen, ettei koskaan saa lasta syliin ja olen todella pahoillani heidän kokemuksista, mutta toivon myös ettei vähätellä jo lapsellisen kokemaa surua, vauvakuume voi olla todella kova, vaikka olisit sen jo kokenut. Tässäkin reilu kuukaudessa ehdin suunnitella tulevan vuoden työni uusiksi, sen mukaan koska jäisin töistä pois, niin kyllä siinä ehtii asiaan asennoitua ja myös iloita, kunnes kaikki toiveet ja odotus viedään silmän räpäyksessä pois.

Siltikin yritin tästä kokemuksesta etsiä jotakin positiivista, onneksi tämä havaittiin jo nyt, eikä raskauden ollessa esim. Kuukauden pidemmällä. Onneksi kohdussa ei ollut ollut sikiötä alunperinkään, se olisi tuntunut vielä raskaammalta. Ja jälleen kerran huomasin, kuinka mahtava perhe mulla on, josta olen äärettömän kiitollinen.