Heikoilla jäillä

Rohkeasti herkkä-blogissa oli tarina siitä, miten on joskus hankalaa keskittää energiansa suppilomaisesti muuhun kun haastava tilanne on edessä eli ’suojamuurin nostamisesta’ tiettyjä haastavia tilanteita ja ihmisiä varten. Aina se ei onnistu,oikeastaan itselläni se onnistuu hyvin harvoin. Paitsi (ehkä) jos ennakkoon tietää mitä tuleman,millainen tilanne on kenties tulossa tai millainen ihminen on vastassa. Se mies, joka  pää punaisena huutaa sinulle, kun et ymmärrä viestiä on jo tuttu naama työpaikalla ja osaat suhtautua häneen jotenkin. Tai työpaikkahaastattelussa pidät tiettyä roolia päällä. Näissä tilanteissa silloin osaa varautua paremmin suojamuurilla ja roolin ylläpidolla. Joskus se vaan ei siltikään onnistu ja itsetunto romahtaa ja sitä pohtii analysoiden ”mitä tein väärin?”. Vaikka ei pitäisi.

Minäkin olen aina ollut varpaillani uusien ihmisten kanssa,etenkin tietynlaisten. Joidenkin kanssa olen aina varuillani, vaikka kuinka ”tuntisin” heidät monen vuoden takaa. Olen kävellyt heidän kanssaan kuin heikoilla jäillä. Pelkään tekeväni väärin heidän kotonaan, esimerkiksi keittiössä tai mitä vaikka sanon jos se sittenkin ymmärretään väärin. Tai jos he ovat meillä ja heidän jostain sanomisistaan minä stressaannun lisää ja kuormitun siitä ’roolin ylläpidosta’. Tunnen ja aistin joka solulla miten he mahdollisesti haluavat minun olevan erilainen ja parempi. Sitten minun pinna kiristyy, kun koen olevani suurennuslasin alla koko ajan.

 

Koin tänä jouluna hyvin erilaisen joulun. Mieheni isä on sairas. Hyvin vakavasti sairas ja meille selvisi aattona, että hän ei selviä ja hoitoa ei jatketa. Se jo itsessään oli masentava uutinen. Jostain syystä sairas isä, lasteni vaari otti myös oikeudekseen arvostella minua ihmisenä. Hänen sanomisten mukaan minun pitäisi ojentaa miehelleni enemmän aikaa kotitöiden ulkopuolella. Hänen mukaansa minä pidän miestäni liian tiukasti kiinni kotihommissa, että mies ei pääse tekemään miesten töitä. ”Jokaiselle pitää olla oma tontti, jotta hommat tulee tehtyä.” Ahaa. Heidän silmissään olen siis Justiina kaulimen kanssa tai, että mieheni on nyrkin ja hellan välissä kotona, vaikka remppahommat odottaisivat.

Päinvastoin, minä oikein tyrkytän miehelleni aikaa hänelle itselleen, mutta mieheni vanhemmat näkevät minusta vain palasen ja ovat muodostaneet sen varaan koko minun luonteeni. Olen aina aistinut, että minusta ei oikein pidetä siinä huushollissa, ja osittain olen siis osunut oikeaan. Mikä ei ollut hyvä ja mukava havainto aattona. Mikä oikeuttaa ihmisen loukkaamaan toista, vaikka kuinka olisi sairas? Anoppi pyysi anteeksi aamulla, saimme puhuttua ja jotenkin selvitettyä, mutta hänen miehensä ei edes palannut aiheeseen. Hän oli kylmä minua kohtaan. Surettaa olla vihainen sairaalle ihmiselle, mutta en ymmärrä syytä tähän asenteeseen vaikka kuinka yritän asettua hänen asemaansa, sillä minä tekisin toisin. Yrittäisin pitää tärkeät ihmiset lähellä. Tämä joulu oli yhtä ahdistusta. Kuvitteellisesti, jos olisi tilanne missä anopin pitäisi pelastaa pesueensa, niin minut hän heittäisi syötiksi, jota selviäisivät tilanteesta ehjin nahoin. Onneksi kuitenkin jouluni pelasti mieheni, joka ei luovuttanut minua leijonille, vaan syöksyi hampaisiin ja nappasi minut kainaloonsa.

 

Kaikesta huolimatta: En silti aio kovettaa sisintäni, koska herkkyys on voimavara.

 

”Sylvi-Sanni Mannisen kuvaus ”Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa” on minusta erittäin hyvä. Jostain syystä yhteiskunta ihailee kuitenkin janan sitä päätä, jossa ei-herkät sijaitsevat. Ikään kuin se osoittaisi ihmisen olevan hyvä ja vahva. Herkkyys on sananakin sellainen, että olen aikuisiällä joutunut opettelemaan, ettei se ole negatiivinen kuvaus ihmisestä. ”

https://rohkeastiherkka.blogspot.com/2018/11/herkkyys-tuo-hyvyytta.html?m=1

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *