Hetkellisesti riittämätön minä

Yleensä aamulla nukun ja sit oli tää yks aamu, kun en nukkunut. Eikä hetkellisesti muuten kukaan muukaan.

Se oli sellainen hassun hauska hetki, kun meidän pikkasen dramaattinen maastonakki, hellyyden kipeä ja kaikesta loukkaantuva ”Aadolf”, noh, oli oma itsensä.

Meillä tosiaan on koira. Hyvä koira onkin. Rakastettava. Mikäli sulla on kaikki hyvin, niin on hänelläkin. Sitten, kun  vähän ahistaa, niin häntäkin  A H I S T A A.

Mahtava ominaisuus tässä nelijalkaisessa lämpöpatterissa, joka nukkuisi mieluusti vieressä. Sylissä. Naamalla mieluiten, jotta olisi varmasti tarpeeksi lähellä.

Ollaan kokeiltu. Ei kokeilla enää.

Meillä oli siis menossa Minin kanssa perus syödään, vaihdetaan vaippa ja takaisin nukkumaan- rumba, kun Aadolf päätti ruveta tyhjentämään vatsalaukun sisältöä meidän olohuoneen matolle.

Matolle, ehdottomasti aina matolle.

Tiiättekö sen äänen, joka kuulostaa siltä että joku tukehtuu, sitä sattuu sieluun saakka ja aikaa toimia on noin kolme sekuntia? Joo, niin tämä oli juuri sellainen. En tiedä miten, mutta Mini äkkiä pois sylistä, juoksin ”AADOLF, EI MATOLLE!!!”- huutaen olohuoneeseen ja kerkesin siirtämään tämän 10 kiloa painavan maastomakkaran takaisin paljaalle lattialle.

Seuraavat 15 minuuttia huudettiin kilpaa täydellisessä epävireessä. Mini nälkäänsä, minä ”Äiti tulee ihan kohta!” ja Aadolf sitä, kun oli vähän paha olla.

Yhtä nopeasti koko homma oli myös ohi. Mini jatkoi itsekseen uniaan ja koirakin päätti olla kuolematta, mikä sinänsä oli oikein suotavaa.  Minä sen sijaan istuin vähän pöllistyneenä, kuolat poskilla ja mietin, et mitähän just kävi.

Matto säästyi, se on hyvä.

Sitä nimittäin mietin.

Mietin myös, että juoksin ensimmäistä kertaa sitten synnytyksen. Päräytin pikajuoksijan ajalla neljä metriä. Tuntui. Alapäässä ensin, sitten sydämessä.

Parempi siis pitää koirakin onnellisena.

Vaihtoehto olisi myös treenata, mut aloitetaan nyt koirasta.

xx

Manna