Ulkopuolisuudesta omassa perheessä
Ovikello soi. Pian kuuluu: ”Moiiiiiiii!” ja ne äänekkäät pusut ja halaukset. Mies ja eksä vaihtavat muutaman sanan keskenään, sinä pysyt vaivaantuneena kulman takana, poissa silmistä. (Ja tieltä.) Koskaan ei ole tuntunut luontevalta liittyä jälleennäkemisen riemuun tai vanhempien kuulumistenvaihtoon. Hyvä, jos sanotte moi. Ilta on asettautumista. Mites nyt ollaan, kun te olettekin täällä. Jaetaan henkisiä tiloja uudelleen, fyysiset tilat pääsevät jälleen käyttöön. Ai niin, meillä oli täällä tällainenkin huone. Mies on yhtä hymyä, lapsia hiukan vituttaa kotien vaihtaminen. Sinä olet hiljainen, vaivaantunut ja kohtelias. Annat niille tilaa, kun ovat ikävöineet toisiaan. Mies ei välitä sinulle lasten kuulumisia, eikä sinulla ole hajuakaan, mitä heille on viime viikolla tapahtunut tai edes mitä heille tapahtuu lähipäivinä. Ovatpas ne kasvaneet, mietit lapsista, joilla on aivan erilainen olemus ja erilaiset vaatteet kuin muistat viimeksi nähneesi.
Kaikki ne arki-illat, joita kuvittelet aina välillä viettäväsi puolisosi kanssa, lakkaavat olemasta. Mies kokkailee lastensa kanssa, käy lastensa kanssa kaupoilla ostamassa tarpeellisia juttuja lapsilleen ja kuskaa heitä synttäreille ja harrastuksiin. Tällä välin sinä ostat kaikenlaista omalle lapsellesi, joka tosin on miehenkin. Viet omaa lastasi yksin kaikenlaisiin aktiviteetteihin. Mies perustelee tätä jakoa sillä, että hänen lapsillaan on vain yksi huoltaja nyt paikalla. Tunnet kasvavaa kiukkua, jonka yrität kanavoida vaikka, no, kirjoittamiseen. Ensimmäiset pari päivää mies yrittää osallistuttaa sinuakin. Olisi tosi kiva, jos säkin tulisit mukaan! Niin olisi varmaan, kunhan tosiaan vain osallistun teidän tekemisiinne enkä vaadi minkään asian muokkaamista minunlaisekseni. Tehän tässä olette se perhe, minä olen se, joka liityn teihin.
Sitten on niitä asioita, joihin ei voi osallistua. Äitipuoli saa osallistua iltasadun valintaprosessiin, mutta isi lukee sen. Äitipuoli ei riitä lohduttamaan lasta oksennustaudissa, mutta kukaan ei kiellä siivoamasta jälkiä. Muistatteko silloin, kun äiti ja isi oli vielä yhdessä ja oli se vanha koti? Kyllä, silloin sinä olit ihan pieni ja minä lauloin sinulle joka ilta tuiki tuiki tähtönen. Sitten seuraat vierestä, kun tämä keskustelu tekee puolisollesi niin kipeää, että hän vetäytyy vessaan kyynelehtimään. Eikä sinun kannata yrittää lohduttaa, kun et voi ymmärtää etkä ollut paikalla silloin vuonna hk:n sininen. Sitten istut sohvalla ja mietit, että mihinköhän pääsisit pakenemaan. Mutta et pääse, kun asut täällä näiden kanssa. Katsot, miten Nöpö sulautuu heidän joukkoonsa tavalla, johon sinä et ikinä kykene. Ja kaikki, joille tämän kerrot, haukkuvat sinut kauniilla sanankäänteillä kylmäksi ja välinpitämättömäksi. ”Miksi olet siinä, jos et kerran halua olla?” he tarkoittavat, vaikkeivät sanokaan.
***
Asiasta kiinnostuneille suosittelen kirjaa nimeltä Huonetta vai sukua : elämää uusperheessä (Raittila ja Sutinen, 2008). Minun omani on täynnä keltaisia post-it -lappuja. Mieleeni on jäänyt erityisesti jonkun haastatellun äitipuolen kertomus siitä, miten on täysin hyväksyttävää sanoa toivovansa, että omat kiukuttelevat lapset lähetettäisiin joulupukille tontuiksi, mutta jos toteat vastaavaa puolison lapsista, reaktio on jotain muuta kuin hyväksyvä.