Ensimmäiseksi pahoittelen kaikkia kirjoittamani tekstin kirjoitusvirheitä tai asiavirheitä. Tai kaikkia mahdollisia muita virheitä, joita joko minussa persoonana tai äitinä tai puolisona esiintyy. Sinun mielestäsi, tämän yhteisön mielestä. Ihan sama kenen mielestä. Koska minussa selkeästi on kaikenlaisia virheitä. Minusta tuntuu välillä, että olen yksi iso virhe, joka minun, virheellisen olennon, pitäisi osata korjata.

Kirjoitusvirheeni ovat ymmärrettävissä sillä, että olen nukkunut katkonaisia öitä alkuvuodesta 2017 lähtien. Virheellisyyteni ihmisenä taas on osoitus siitä, että olen parisuhteessa, joka on vedellyt viimeisiään jo vuosia. Olen roikkunut rakkaudesta ja riippuvuudesta työnarkomaanissa miehessä, jonka ajatusmaailma ei näytä vastaavan läheskään omaani. Hän on minun suuri rakkauteni, mutten enää muista, miksi. Hänen lastensa kautta muodostamme uusperheen, jossa minä en ole koskaan oikein tiennyt, mikä olen. Viimeisimpänä olemme tehneet tähän oirehtivaan yhteisöömme Nöpön, joka yllättäen on osoittautunut täysin virheettömäksi ja ihanaksi pikkutyypiksi.

Olen aloittanut lukuisia blogeja, joita en jaksa ylläpitää. Taustalla on pohjimmiltaan ajatus nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Olen kirjoittanut eniten silloin, kun olen kokenut tulevani vähiten ymmärretyksi. Olen huono bloggaaja, koska vellon omissa ongelmissani, enkä anna tarpeeksi muille. Minä olen ajoittain hyvin ahdistunut ihminen, ja ahdistuneisuuteen kuuluu tietty määrä tulevaisuudenpelkoa ja omien kynsivallien pureskelua. (Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani olin lähellä menettää kahden eri sormen kynnet yltiöpäisen järsimisen vuoksi. True story.)

Kirjoitan nyt, koska olen lähellä uupumista. Olen aina ylpeillyt sillä, miten nuoruusvuosieni masennus ei ole uusinut, vaikka olen vuosia sinnitellyt vaikeassa elämäntilanteessa. Nöpön vauvavuoden jaksoin verrattain hyvin, vaikka univelkaa kertyi ja erokin meinasi tulla. Elin samalla elämäni hienointa aikaa, vaikka parisuhteeni vaikutti olevan tuhannen palasina. Löysin Nöpön myötä uuden harrastuksen: äitiyden. Imetyshypetyksen, vauvaharrastukset, Facebook-kirppikset. Seuraelämäni oli huipussaan ja koin äitiyden olevan Sitä Aidointa Minua. Se sisältö, mitä elämästäni oli puuttunut.

Olen edelleen samaa mieltä. Viime yönä kuitenkin itkin äidilleni puolenyön aikaan puhelimessa. Nöpö itki sylissäni ja minä toivoin, että joku lohduttaisi minua, että minä jaksaisin lohduttaa Nöpöä. Päivärytmi oli sekaisin, minä lopenuupunut, mies loukkaantunut taas jostain. Äitini rauhoitteli puhelimessa vuoroin minua, vuoroin Nöpöä. Annoin kaiken ahdistukseni vyöryä linjoja pitkin, vaikka sen yleensä hallitsen niin hyvin kontrolloimalla kaikkea.

Ajattelin kirjoittaa siitä seuraavaksi. Äitiydestä, rakkaudesta, paniikista.