Pitäiskö erota?

Noin vuoden verran minua on vaivannut ajatus, joka pulpahtaa mieleeni mitä kummallisimmissa tilanteissa. Saatan herätä aivan tavalliseen aamuun, kun päässäni jyskyttää: ”Pitäiskö erota? Pitäiskö erota? Pitäiskö erota?” Joku laulaa minulle radiossa ”Pitäiskö erota?” ja ohikulkeva mummo katsoo minua ja ajattelee: ”Teidän pitäisi erota.”

Minulle lienee tyypillistä reagoida useimpiin parisuhteen vastoinkäymisiin pohtimalla eroa, koska kaltaiselleni ahdistuneelle ihmiselle se on luontainen tapa käsitellä vaikeita tilanteita. On pakko päästä pois. Siinä vaiheessa, kun tämä ajatus tulee mieleen kaikissa muissakin tilanteissa, on aika harkita asioita vähän tarkemmin.

Nöpö oli kolmikuinen, kun ”Pitäiskö erota?” alkoi vaivata minua ensimmäisen kerran niin, etten enää päässyt sitä ajatusta pakoon. Tämä ei silti ole vauvavuoden väsymystä. Viisivuotisessa parisuhteessamme on aiemminkin ollut vaiheita, jolloin olen vakavissani harkinnut eroa. Oikeastaan niitä tilanteita on ollut kautta linjan, mutta ne ovat olleet kuohuvia hetkiä, jotka ovat ohittuneet. Nyt ”Pitäiskö erota?” vaivaa minua sekä hyvinä että huonoina hetkinä.

Olisipa ihanaa asua rivitalokaksiossa. Pitäiskö erota?
Käyn taas vauvatapahtumassa Nöpön kanssa ilman isiä. Pitäiskö erota?
Se on taas ylitöissä. Pitäiskö erota?
Se on kotona enkä siedä sen naamaa. Pitäiskö erota?
Olisipa ihanaa matkustella. Pitäiskö erota?
Tämä kuristava tunne ulkopuolisuudesta omassa kodissa, kun hänen lapsensa tulevat. Pitäiskö erota?
Olisipa kiva, jos löytäisin miehen, jonka kanssa haluaisimme samoja asioita elämässä. Pitäiskö erota?

Sitten se on taas se ihminen, jota rakastan. Se, jolla on huonot vitsit niin kuin minullakin. Se, jonka kanssa olisi tosi hyvä, jos.

 

”Mutta te kuitenkin välitätte toisistanne ja haluatte pelastaa tämän suhteen, eikö niin?” kysyy pariterapeutti. Mistä sinä niin päättelet, mietin.