Ladataan...
Äitiyskoe

Eilisen tyttöjen päivän jälkimainingeissa päädyin pohtimaan omaa pientä tyttöäni. En yleensä halua erityisesti ajatella että kasvatan tyttöä, vaan että kasvatan lasta, mutta vaikka kuinka muuta toivoisin, eivät sukupuoliroolit tästä maailmasta ihan vain minun päätöksilläni katoa. Ja sekin on todettava, että kyllähän sukupuoli on ihan merkittävä asia ihmisen elämässä. Sukupuolella on väliä monessa mielessä, vaikka saisimmekin maailmasta sellaisen, että jokainen voisi elää ilman stereotypioiden ahdistavuutta. Sitäpaitsi kyllähän minä kasvatan lapsea tyttönä, ihan tietoisesti mekkoineen ja hiusnipseineen, ja tiedostamattani varmasti monella muullakin tavalla. Veikkaan myös, että miellän lapsen enemmän itseni kaltaiseksi koska se on tyttö.

Vanhempana sitä tietenkin haluaa kasvattaa lapsestaan sellaisen, että hän pärjää maailmassa mahdollisimman hyvin. Kun lapsi sattuu olemaan tyttö, huomaan miettiväni paljon, että miten hänestä kasvaisi riittävän vahva ja itsevarma, sellainen nainen joka uskoo omiin kykyihinsä, uskoo kelpaavansa eikä vähättele itseään.

Olen lukenut useammankin jutun siitä, miten juuri isän kehut ovat tärkeitä tytön omakuvan ja itsetunnon kehitykselle. Vaikka osa jutuista tuntuu ehkä vähän epäluotettavalta hötöltä, ne pistävät miettimään, kun minulla nyt sattuu olemaan tyttö jolla sitä isää ei ole. Tuleeko tyttärestäni epävarma? Miten saan hänelle realistisen ja hyvän kuvan miehistä, ja miten hän voi tietää millainen on hyvä ihmissuhde, kun ei näe sellaisesta mallia kotona? Haluaisin kasvattaa lapsen, tytön, joka uskoo osaavansa ja olevansa riittävän hyvä ihan mihin vaan, joka uskoo ansaitsevansa rakkauttaa - mieheltä, naiselta, keneltä nyt ikinä haluaakaan - joka ei rakenna turhia stereotypiota mistään sukupuolesta ja suhtautuu mutkattomasti erilaisiin ihmisiin.

Olen toki onnekas. Isäni ja veljeni ovat tyttäreni elämässä tiiviisti, ja he ovat lapselle selvästi rakkaita. Lapsen elämässä on myös esimerkiksi miespuolisia kummeja, ja muita miespuolisia kavereitani. Välillä silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Omaan elämääni on kuulunut isän ja veljen lisäksi maailman ihanin isoisä, enoja ja setiä. Isäni on ollut minulle supertärkeä ja veli on ollut merkityksellinen seuralaisena, opettajana, taistelutoverina ja vertailukohtana. Isoisän taas näen tosi tärkeänä omakuvalleni: silloinkin kun teininä tuntui ettei kukaan tykkää, tiesin että isoisän silmissä olen aina erityinen.

Kun sain tietää saavani tyttären, olin helpottunut. Vaikka ajattelen, että sukupuoli ei ole mikään merkittävin seikka lapsen kasvatuksen kannalta, tuntui silti, että minun on helpompi kasvattaa tyttö yksin. Tuntui, että poika olisi kaivannut isää tyttöäkin kipeämmin.

Kun hankkii yksin lapsen, pitää hyväksyä se, ettei tarjoa lapselleen sitä perinteistä perhettä. On siinä aika aika paljon sulattelemista ihmiselle, joka on koko elämänsä tottunut ajatuksene tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. On ylipäätään aika pelottava ajatus, että lapsellani on vain minut, mutta kyllä sekin mietityttää, että millaisen mallin esimerkiksi tasa-arvosta voin yksinäni antaa.

Toisaalta minulla on usein tunne, että kun olen lapsen kanssa kahdestaan, ja kun en ole parisuhteessa, minulla on ikään kuin enemmän tilaa olla ihan mitä haluan kuin jos tässä arjessa pyörisi mukana myös joku mies. Lapsi näkee minun paitsi leipovan ja siivoavan, myös kokoavan huonekalut, vaihtavan lampun ja pumppaavan pyörän kumit. Ja jos joskus pelkäsin, että äitinä minusta tulisi tylsä tiukkis siinä missä lapsen isä saisi olla hassuttelija, huomaan nyt hassuttelevani menemään, riehuvani lapsen kanssa ja toteavani sille, että annetaan siivoamisen odottaa ja pidetään nyt vähän hauskaa.

Jotenkin itsenäinen vanhemmuus tuntuu kumman vapauttavalta. Tavallaan tuntuu, että kun me emme kuitenkaan toteuta mitään perinteistä mallia, niin antaa mennä, ei tässä tarvitse yrittää olla mikään stereotyyppinen mamma. Voin ihan hyvin olla äiti joka ei välillä saa laulettua tuutulaulua koska on hoilannut äänensä käheäksi karaokessa. Ja sen ajattelen olevan lapselle - tyttärelle - oikein hyvä malli. Että hänen äitinsä, äiti joka halusi hänet niin valtavan kovasti, että hankki hänet yksin, haluaa silti myös pärjätä työssään ja pitää hauskaa kavereidensa kanssa.

Voi kunpa siitä tytöstä kasvaisi vahva ihminen, joka uskaltaa elää elämäänsä juuri niin kuin hän itse haluaa ja olisi onnellinen.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Viime päivinä on puhuttu loputtomiin ilmastonlämpenemisestä, ja mitä sen rajaamiseksi pitäisi tehdä. Kaverini postaavat Facebookiin listoja, joissa miettivät vaihtoehtoisia tekoja, ja julistavat vähentävänsä ruokahävikkiään, laskevansa asuntonsa lämpötilaa asteen, syövänsä lihaa vähemmän (tai etteivät ole syöneet sitä enää vuosiin) ja lupuvansa kuka mistäkin herkusta tai turhuudesta.

Minä mietin, että en oikein tiedä mistä luopuisin, kun ne helpoimmat on jo hoidettu. Meillä kulutetaan tosi vähän eläinperäisiä tuotteita, kuljemme julkisilla kulkuvälineillä ja asuntokin on sen verran pieni, että energiankulutus pysyy aisoissa. Ruokahävikkiäkin koetan parhaani mukaan vältellä, mutta toki sitä lapsen kanssa jonkun verran syntyy.

Samalla tiedän, että minulla ja useimmilla kavereillani olisi yksi ihan selvä asia, josta voisimme, ja josta meidän rehellisyyden nimissä pitäisi karsia. Nimittäin lentäminen.

Kokonaisuuden kannalta isoimmat päästöt syntyvät tietysti ihan jossain muualla kuin meidän yksittäisten ihmisten toimissa. Tärkeintä olisi lisätä uusiutuvien energiamuotojen osuutta merkittävästi, ja Suomen kannalta merkittävä asia on hiilinielut, eli käytännössä se, että meillä kasvaa riittävästi metsää (aiheesta muun muassa tässä Ylen uutisessa).

Mutta jos nyt aletaan pohtia, mitä meistä jokainen voi arjessaan tehdä, ei siitä oikein pääse mihinkään, että aika monen kohdalla lentäminen on sitten kuitenkin se isoin ilmastosynti. Erityisesti tämä tuntuu korostuvan omassa kaupunkilaisessa tuttavapiirissäni, jossa harva omistaa autoa, mutta moni lentää ihan lomamatkoille useita kertoja vuodessa. Lisäksi on otettava huomioon se, että ei esimerkiksi ravinnontuotannosta voi loputtomiin vähentää päästöjä, kun meidän kaikkien on syötävä. Lentäminen taas on enimmäkseen luksusta.

Samaan aikaan poden kuitenkin juuri nyt aivan valtavaa kaukokaipuuta. Kuljen taas kerran mielessäni pitkin Barcelonan katuja, mietin mihin Lontoon museoon juuri nyt eniten haluaisin ja haaveilen lämpimästä hiekasta varpaiden välissä.

Olen ihan valmis vähentämään vielä entisestään eläinperäisten tuotteiden kulutusta ja voin vaikka laskea asuntoni lämpötilaa, mutta ajatuskin siitä, etten saisi matkustaa, ahdistaa. Jo se tuntuu tarpeeksi ikävältä, että tässä elämäntilanteessa, lapsen ja vähäisten lomien takia, en pääse reissaamaan ollenkaan niin paljon kuin haluaisin, eivätkä matkani ole mitään pitkiä seikkailulomia. Se, etten lennä lomalle nykyistä useammin, ei johdu missään määrin ilmastonmuutoksesta, vaan ihan muista seikoista.

Lentämisen välttäminen - ja tietysti myös aktiivisuus näissä ilmastoasioissa siinä mielessä, että vaatisin päättäjiltä ripeitä toimia - voisi kuitenkin olla ihan niitä tärkeimpiä juttuja, joita voisin tehdä vanhempana. Tuo lapsihan niistä seurauksista joutuu todennäköisemmin kärsimään, jos ilmaston lämpenemiselle ei onnistuta mitään tekemään. Silti huomaan miettiväni enemmän sitä, että haluan tarjota lapselle kokemuksia ihanasti matkoista, kuin sitä mitä koko planeetalle oikeastaan tapahtuu hänen elinaikanaan.

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Viime perjantaina Hesarissa oli juttua siitä, miten vanhemmat kokevat syyllisyyttä lastensa hoitojärjestelyistä. (En näköjään ajattele enää mitään itse, kun kaikki postaukseni liittyvät Hesarin juttuihin...) Sitä lukiessani pohdin jälleen kerran, että ei, minä en oikeasti koe mitenkään mittavasti syyllisyyden tunteita lapseen ja sen hoitoon liittyen, vaikka toistuvasti luen ja kuulen, että vanhemmuus on jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Dear Eki, olenko outo?

Juttujahan tästä syyllisyydesta löytyy. Vaikkapa tämä, tämä ja tämä. Hämmentävintä mielestäni on, että kaikki jutut lähtevät siitä oletuksesta, että kun nyt kuitenkin koet syyllisyyttä.

Tietysti minäkin välillä pohdin, että toiminko oikein tai parhaalla mahdollisella tavalla lapseni kannalta. Mutta se on mielestäni sitä mitä ihmisen kuuluu muutenkin tehdä ihan kaikenlaisten elämänvalintojensa osalta: pohtia, onko tämä fiksua, muistaa muut ihmiset ja omien toimien seuraus, kyseenalaistaa ovatko omat valinnat oikeita. Ja kyllä, minulla on välillä myös riittämättömyyden tunne: haluaisin ehtiä halia lasta joka aamu pitkän kaavan mukaan ja olisi ihanaa jos jaksaisin touhuta sen kanssa aktiivisemmin työpäivien jälkeen. En kuitenkaan jaksa sen kummemmin syyllistyä: tiedän, että meillä halitaan tosi paljon, ja tiedän, että lapsi saa minulta paljon huomiota. Minä nyt en vain ole ihminen, joka  lähtisi joka ilta puistoon touhuamaan, enkä usko että lapsi siitä menee pilalle, jos äiti välillä antaa sille mainoslehtisen selattavaksi jotta saa hetken tuijottaa väsynein silmin telkkaria ihan nojatuolissa istuen. Ei siitä tarvitse syyllistyä.

Hesarin jutussa kiinnostavaa mielestäni on se, että vanhemmat kokevat syyllisyyttä, valitsivat he sitten minkä hoitomuodon hyvänsä. Ja: "Syyllisyyden tunteet näyttävätkin tutkimuksen mukaan koskevan ennen kaikkea äitejä, joihin latautuu odotuksia ”hyvän äidin” myytin toteuttamisesta."

Tätä lukiessani aloin miettiä, että ehkä tätä outoa syyllistymättömyyttäni selittää se, että en ole tainnut ylipäätään sisäistään äitiyteen tai naisiin liittyviä stereotypioita kovin hyvin. En vain yksinkertaisesti koe, että minulla olisi tarvetta toteuttaa niitä tai että olisi joku ongelma jos en vastaa niitä.en tiedä, onko osansa sillä, että suuri osa kavereistani on aina ollut miehiä, joten olen tottunut vertaamaan itseäni ihan yhtälailla miehiin kuin naisiinkin. Ja että kun vielä omat vanhempani ovat hoitaneet vanhemmuuden tosi tasa-arvoisesti, niin omassa vanhemmuudessani taidan toistaa ihan yhtä paljon isäni kuin äitinikin antamia malleja. Ehkä siksi hyvän äidin myytti ei ihan kamalasti paina?

Ei, en ole täydellinen äiti, enkä edes niin hyvä kuin haluaisin olla. Mutta enhän ole niin hyvä monessa muussakaan asiassa, enkä jaksa kaikkia niitä asioita murehtia. Äitinä onnistun kuitenkin mielestäni keskimäärin ihan hyvin, ja uskon että lapsellani on hoivissani hyvä olla. Ei tässä mielestäni ole mitään tarvetta ihan jatkuvasti olla huolissaan.

Voi kun mahdollisimman moni vanhempi voisi kokea näin. Lapsen hoitamisessa on ihan tarpeeksi tekemistä, ja se väsyttää aivan riittämiin ilman, että pitää stressata siitä, toteuttaako jotain myyttiä.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Hesarissa on tällä viikolla ollut useampi juttu siitä, miten paljon lapset sairastavat päivähoidon aloittaessaan. Olen ollut samaan aikaan järkyttynyt ja helpottunut.

Tämänpäiväisessä lehdessä kerrottiin, että sairastamisen huippu on kolmen kuukauden kohdalla, mutta viidessä kuukaudessa jo helpottaa. Kuulostaa tutulta.

Lapseni aloitettua päiväkodissa yksi yleisimpiä kysymyksiä on ollut, että onkä se sairastellut paljon. Sairastelukierteet olivat myös ainakin minun mielessäni se pahin pelottelunaihe kun etukäteen mietin päiväkotielämää. Ja juu, niinhän nuo tutkimustulokset tosiaan kertovat, että lapset sairastavat paljon. Mutta toisaalta sitten meidän tapauksemme kertoo, että ei se aina ihan niinkään mene.

Hesarin juttujen mukaan alle kolmevuotiaalla päiväkotilapsella on vuosittain keskimäärin sata ja yli kolmevuotiaalla 50 infektio-oireista sairaspäivää. Jutussa ei kuitenkaan määritellä, mikä lasketaan sairaspäiväksi, ja joudun olettamaan, että aika pienistä oireista täytyy olla kyse, sillä ei liene totta, että alle kolmevuotiaat olisivat keskimäärin lähes kolmasosan vuodesta esimerkiksi kuumeessa tai muuten oikein kunnolla kipeänä.

Me olemme siis joka tapauksessa päässet helpolla: keväällä lapsella oli pariin otteeseen laryngiitti, kesällä yksi flunssa ja nyt syksyllä sille iski enterorokko - mutta sen tajusin vasta kun tauti oli jo menossa pois ja lääkäri sanoi, että lapsen voi jo viedä hoitoon kun se oli reipas. Jos laskelmani pitävät paikkansa, olen ollut lapsen sairastamisen takia töistä pois puolen vuoden aikana kuusi työpäivää. Mielestäni se ei ole kovin paljon, kun kyseessä oli kuitenkin lapsen ensimmäinen puolivuotinen hoidossa.

Ja mikä tämän tekstin pointti nyt oikein oli? No se että ei kannata pelätä sitä sairasteluakaan loputtomiin. Eivät kaikki lapset sairasta kamalasti. Toisille toki tulee kaikki mahdolliset taudit - ja he sitten nostavat niitä keskiarvoja. Hesarin mukaan lapset ovat sairastamisen takia hoidosta pois keskimäärin viitenä prosenttina kaikista sovituista päivistä. Se ei vielä kuulosta kamalan paljolta - olen varmasti monena vuonna ennen lasta sairastanut itse vähintään saman verran.

Ja se helpottava uutinen, johon jokaisen tautikierteessä kärvistelevän kannattanee keskittyä on että tutkijan mukaan sairauspäivien määrä oli jo viisi kuukautta päivähoidon aloituksen jälkeen verrattavissa kotihoidossa oleviin lapsiin. Mikäli meillä sujuisi kuten perheillä keskimäärin, pahimman tautiajan pitäisi nyt olla osaltamme ohi.

Voimia teille, joilla ne ovat vielä edessäpäin.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

"Päivä on mennyt muuten hyvin mutta hän nappasi toista pientä hiuksista niin napakasti että niitä irtosi kunnon tuppo", kertoo lastentarhanopettaja kun haen tyttären päiväkodista. Jaahas. En oikein tiedä mitä vastata.

Lapsi on aina ollut kova kiskomaan hiuksia, ja nykyään se on sen mielestä erityisen kiva juttu. Lisäksi se rakastaa muun muassa heitellä ruokaa lattialle ja repiä kirjoja kirjahyllystä. Näitä kaikkia olen kieltänyt kieltämästä päästyäni, mutta teho ei tunnu kummoiselta. Oikeastaan kiellot tuntuvat vain innostavan lasta, sen mielestä ne ovat hauskaa leikkiä. Lapsi selvästi koettelee omia ja aikuisten rajoja, testaa mikä kaikki kielletään milloinkin, ja onko kaikilla aikuisilla samat säännöt. Se tuntuu suuresti nauttivan tehdessään asioita, jotka on kielletty.

Olen miettinyt, että sanonko sille liian nätisti, hymyilenkö vaikka vahingossa kieltäessäni. Mutta ihan siitäkään ei taida olla kysymys, koska voin vannoa ettei äänensävyny ole mikään lempeä tytön roikkuessa melkein koko painollaan hiuksissani. Silti teho on silloinkin yhtä surkea, ja lapsen sormet pitää vääntää auki ennen kuin sen saa irrotettua.

Olenkin koettanut viestiä muilla tavoin. Sanoessani ei, saatan esimerkiksi pitää lapsen käsistä kiinni niin ettei se pääse tekemään tohelointiaan. Ja jos homma jatkuu, istun vaikka nojatuoliin hiusten repimisen loppumiseksi, tai vien lapsen omaan sänkyynsä hetkeksi, jotta se ei yksinkertaisesti pääse kirjahyllyn kimppuun. Ne tietysti lopettavat kielletyn toiminnon hetkeksi, mutta en ole täysin vakuuttunut, tajuaako lapsi, mistä sitä rangaistaan. ruokailussa tasapainottelen sen kanssa, ollako tiukka voi koettaako saada lapsi syömään. Kun samaan aikaan pitäisi päästä eroon maidon lipittelystä, ei ole kovin toimiva tapa lopettaa ruokailua heti kun jotain lentää lattialle, mutta toisaalta siinä vaiheessa kun lapsi mättää kourallisia mustikkaista puuroa lattialle, päähänsä ja pöydälle, on jo menty liian pitkälle.

Alkaa vaikuttaa siltä, että kasvatan pientä huligaania. Se on samaan aikaan pieni söpöläinen joka hurmaa kaikki kaikkialla - on hymyilevä, vilkuttelee ja laulelee - mutta olettaa aina saavansa tahtonsa periksi. Se on ihan syntymästään saakka osoittanut oman tahtonsa varsin selkeästi ja kovaäänisesti, ja jatkaa edelleen. On toki kiva, että omaa tahtoa löytyy, enkä vähempää omalta lapseltani odottaisikaan, mutta kyllä porukassakin pitää pärjätä ja omaa vuoroa osata odottaa. Omaan viehätysvoimaansa loputtomiin luottava lapsi joka ei tottele ketään ei ole ainakaan oma toiveeni.

Onneksi päiväkodissa opetellaan ja opetetaan myös käytöstapoja ja oletan, että siellä myös muut lapset näyttävät tyttärelleni, että ihan mikä vaan ei ole ok. Minun roolikseni jäänee pahoitella pikkuhuligaanin tekoja ja pysyä jämäkkänä kotioloissa.

Pages