Ladataan...
Äitiyskoe

Juu meillä on pidetty unikoulua ainakin seitsemän kertaa, totesi työkaveri kuivahkoon sävyyn lounaalla jokunen viikko sitten kun avauduimme porukalla kilpaa siitä miten huonosti lapsemme ovat nukkuneet. Väsytti.

Pidin kesällä lapselle onnistuneesti unikoulua (siitä täällä ja täällä), mutta lomalta hoitoon palaamisen, sairasteluiden ja hammasharmien myötä huomasin lopulta loppusyksystä, että olimme oikeastaan huonommassa tilanteessa kuin melkeinpä koskaan lapsen elinaikana. Paitsi että tyttö saattoi heräillä öisin kolme tai jopa neljä kertaa, se ei usein meinannut saada uudestaan unta edes maidon avulla ja illoistakin tuli yhtä sekoilua.

Koska olin itse pitkittyneessä flunssassa syyskuun lopulta marraskuun lopulle en yksinkertaisesti saanut aikaan tehdä tilanteelle mitään. Lopulta iltojen hankaloituminen oli se, mitä en enää jaksanut. Illathan ovat meillä sujuneet erinomaisesti oikeastaan siitä lähtien kun lapsi on ollut parikuinen ja alun vatsavaivoista päästiin. Ensin tyttö nukahti syliin telkkarin ääressä noin seitsemänkuiseksi, sitten syliin makuuhuoneessa ja sitten sänkyynsä, aina ilman kummempiä itkuja ja yleensä tosi nopeasti. Syksyn ajan nukkumaan meno oli sujunut niin, että vein lapsen sänkyyn, ja jos se kovasti vaati, vein sen vielä kerran olohuoneeseen, annoin vähän maitoa ja sitten vein takaisin sänkyyn. Muutama viikko sitten lapsi alkoi kuitenkin vaati tätä showta ties kuinka monta kierrosta, kiukutella sängyssään ja ravata huoneesta toiseen. Samaan aikaan yöheräilyt vain lisääntyivät ja pitkittyivät ja joka kerta herätessään lapsi huusi kovaan ääneen maitoa, vaikutti sitten käyvän takaisin nukkumaan, mutta pomppasikin muutaman minuutin päästä ylös ja vaati taas sen juuri jääkaappiin kiikuttamani maitopullon. Minä kuuntelin tuskastuneena huutoa ja ravasin jääkaapilla, lapsi joi yöllä niin paljon että aamuyöstä piti jo vaihtaa vaippa.

Siispä heti flunssani helpottaessa päätin, että jotain pitää tehdä. Valitsin taisteluajankohdaksi itsenäisyyspäiväviikon, kun oli peräti kolme vapaapäivää, eli minullekin luvassa kolmet päiväunet. Lisäksi päiväkodista oli kerrottu, että lapsi oli syönyt ja huomasin että kaikki kolme viimeistä kulmahammasta oli tullut esiin, eli hammashuolet olivat ohi, eli sikälikin ajankohta tuntui hyvältä. Ja näin se sujui:

Keskiviikko: Syötän lapselle puuroa ja vielä sen lisäksi leipää, kaiken mitä se ikinä suostuu syömään. Sitten teemme iltatoimet eli vaidamme vaipan, pesemme hampaat ja puemme yöpuvun päälle. Luemme vielä vähän kirjoja, siivoilemme leluja ja lapsi juo maitoa. Vähän kahdeksan jälkeen vien lapsen sänkyyn. Ensin se on siellä mielissään, mutta nousee sitten pystyyn ja haluaa sängystä pois. Koetan rauhoitella lasta sylissä. Ei onnistu, se haluaa olohuoneeseen. Käymme vielä kerran juomassa maitoa, menemme taas makuuhuoneeseen ja lapsi haluaa taas pois sängystä. Tajuan, että tätä ravaamista voi nyt jatkaa loputtomiin, ja kun lapsi ei halua olla sylissäni, laitan sen sänkyyn enkä enää suostu ottamaan sieltä pois, laitan vain takaisin makuuasentoon kerta toisensa jälkeen. Taputtelen lapsen selkää, silitän, laulan pari kertaa Tuutuu tupakkarullan. Vähitellen lapsi alkaa olla pidempiä aikoja paikallaan ja noin puolen tunnin päästä siitä kun olemme tulleet pysyvästi makuuhuoneeseen se nukkuu. Huh.

Yöllä lapsi herää ja karjuu maitoa. Nostan lapsen sänkyyni mutta pysyn tiukkana ja tarjoan sille vettä joka ei kelpaa. Lapsi valvoo välillä huutaen melkein puolitoista tuntia, mutta käy sitten nukkumaan. Aamuyöstä se pyytää vielä toisen kerran maitoa, mutta lannistuu tällä kertaa nopeasti ja jatkaa unia.

Torstai: Illalla syötän taas lapselle kasan puuroa ja annan sen juoda valtavasti maitoa. Vähän yli kahdeksan laitan lapsen sänkyyn enkä suostu enää ottamaan sieltä pois. Lapsi nousee taas useamman kerran pystyyn, kiukuttelee ja pyytää maitoa, mutta nukahtaa taas silittelyn, taputtelen ja "nyt käydään aa-aa"-kehotusten ja hyräilyn avulla noin puolessa tunnissa. Yöllä lapsi herää kunnolla kerran, jolloin nostan sen viereeni. Lapsi pyytää maitoa mutta tyytyy nopeasti siihen ettei juotavaa tule ja jatkaa uniaan vieressäni. Aamuyöstä saan muutaman kerran silitellä lapsen selkää, mutta se ei vaivaudu edes nousemaan istumaan.

Perjantai: ilta sujuu kuten edellinenkin, mutta lapsi on selvästi alkanut ymmärtää, että loputonta ravaamista ei ole enää luvassa. Jätän rohkeasti vesipullonkin pois sängyn luota kun ei lapsi ole sitä halunnut. Yöllä nostan lapsen taas viereeni nukkumaan, ja silittelen selkää pariin kertaan, mutta muuten yö sujuu hyvin.

Nyt tilanne on se, että illat sujuvat aika muuttumattomina. Lapsi kyllä kapinoi sitä, ettei saa juoda loputtomiin maitoa, mutta tyytyy osaansa ja nukahtaa suunnilleen puolessa tunnissa. Kitinä ja se että lapsi kerta toisensa jälkeen nousee ylös sängyssä on toki rasittavaa, mutta olen koettanut pitää hermoni kurissa hokemalla itselleni, että yleensä nukahtaminen tosiaan sujuu aika tarkalleen siinä puolessa tunnissa, ja se nyt on lopulta lyhyt aika. Parina viime yönä lapsella on ollut jossain vaiheessa joku hätä, se on itkenyt surkeana ja hokenut äitiä, mutta ei ole oikeastaan halunnut että silitän tai otan syliin, eikä ole pyytänyt maitoa, onpahan vaan itkeskellyt hetken ja nukahtanut sitten uudestaan. Hoen siis itselleni öisin, että ei sillä nyt kamalaa hätää taida olla ja koetan olla häiritsemättä.

Tämän oli siis menestys! Vain yksi yö oli oikeasti hankala, ja nyt nukumme jo sen verran hyvin että uskallan valvoa kymmeneen kun luotan ehtiväni nukkua riittämiin. Todennäköisesti jossain vaiheessa taas nukutaan huonommin, mutta jospa nyt sentään yösyömiset olisivat lopullisesti ohi. Jälleen kerran voin siis suositella rohkaistumista jonkinlaiseen unikouluun tai kurinpalautukseen nukkumisasioissa

Minun väsymykseni ei kylläkään ole toistaiseksi varsinaisesti kadonnut, mutta juuri nyt se taitaa johtua jostain muusta kuin unen puutteesta. Toivottavasti joulu korjaa.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta, kun muutin pois entisen puolisoni luota. Silloin vähän jännitti. Laskin syksyn viikonloppuja, ja mietin, mitä tekemistä järjestäisin - ajattelin että jos koko viikonlopun on yksin kotona, se on liikaa. Liian pitkä aika olla keskustelematta, liikaa aikaa vain tuijottaa telkkaria, ei motivaatiota laittaa kunnollista ruokaa. Helpotuin, kun huomasin että niin vain viikonloput alkoivat täyttyä. Syksyyn mahtui kolme viikonloppua vanhempieni luona, pari viikonloppua jolloin äitini oli Helsingissä, oli muuttoviikonloppu väliaikaisasunnosta vuokrakämppään, vuotuinen kaupunkisuunnistuskisa, veljentytön synttärit, pubivisajoukkueen pikkujoulut, kolmekymppisten juhlintaa ja pitkiä, laiskoja päiviä kavereiden kanssa, jolloin käytiin testaamassa uusia ravintoloita, juotiin teetä jonkun kotona ja laitettiin yhdessä ruokaa. Vuoden vaihteen jälkeen ostin oman asunnon ja sitten illat ja viikonloput täyttyivätkin muuton valmistelusta, remontin suunnittelusta ja lopulta sen remontin tekemisestä ja uuden asunnon laittamisesta kuntoon. Samalla muutin veljeni perheen naapuriksi ja sosiaaliseen elämään tuli ihan uusi puoli kun aamulla rappukäytävässä reilun vuoden ikäinen ihanuus vaati tädiltä halia ja töiden jälkeen saatoin tehdä ruokaa yhden sijaan neljälle hengelle. Huoli siitä, että tulisi vietettyä liikaa aikaa yksin, ei tuntunut enää kovin relevantilta.

Olen muistellut tuota eron jälkeistä syksyä, kun olen lukenut viime päivien juttuja yksinäisyydestä. Niitä on ollut paljon, esimekiksi siitä miten ihminen haluaa olla merkityksellinen, suomalaisten yksinäisyydestä ja sinkkujen yksinäisyydestä. Lukiessani mietin, kuinka onnekas olen. Tunnen samalla omahyväistä onnistumisen tunnetta: olen onnistunut pitämään lähelläni rakkaita ihmisiä ja toisaalta mielessä häivähtää se, kuinka lähellä sitä yksinäisyyden rajaa olen liikkunut.

Minulla on ihania kavereita useista eri ympyröistä, mutta olen toisaalta aina myös ollut vähän huono pitämään yhteyttä ihmisiin. On valtavan monta tyyppiä joita ajattelen säännöllisen epäsäännöllisesti, mieten että pitäisipä laittaa sille ihmiselle viesti, kirjoitan jo mielessäni pyyntöä tavata pitkästä aikaa. Ja sitten en kuitenkaan saa aikaan. Aina tulee joku surkeaakin surkeampi tekosyy: juuri nyt en ehdi kirjoittaa sitä viestiä, seuraavan viikon aikana on kiireitä enkä kuitenkaan ehtisi silloin tavata, joten nyt ei mukamas kannata laittaa viestiäkään. Toinen toistaan surkeampia tekosyitä, jotka johtavat siihen, että, mikäli kaverikin on saamaton tällaisissa asioissa, tapaamisten väli venyy ja venyy. Onneksi on kavereita, jotka muitavat ja viitsivät laittaa minulle viestejä huonoista tavoistani huolimatta, ja ehdottavat tapaamisia vaikka edellisestä kerrasta olisikin jo vierähtänyt aikaa.

Ja sitten on ne tyypit, joiden kanssa yhteys ei katkea, vaan viestitellään milloin mistäkin, lähetellään kuvia idioottimaisista lööpeistä, juorutaan yhteisistä tuttavista tai kommentoidaan päivän uutisia ja siinä varjolla vaihdetaan kuulumisia, toisten kanssa melkein päivittäin, toisten kanssa vähän harvemmin mutta kuitenkin niin usein että suunnilleen pysyy kärryillä toisen elämästä.

Moni tuttuni on sanonut että lasten syntymän jälkeen osa kavereista on kadonnut, ja että etenkin lapsettomiin kavereihin tulisi pidettyä vähemmän kavereita. Ja yksinäisyysjuttujen osana on kirjoitettu myös esimerkiksi äitien yksinäisyydestä. Molemmat minulle yhtä vierailta ilmiöiltä. En tiedä ovatko kaverini tavallista ihampia, vai mistä oikein johtuu, mutta minä olen lapsen myötä tuntenut entistäkin vähemmän olevani yksin. Toki, raskasta on ollut ja siksi olen monesti tosi kateellinen kaikille joilla on puoliso, ja lapsen ollessa ihan pieni oli kausi, jolloin tosi kovasti kaipasin parisuhdetta - lapsen syntymä jotenkin toi entistä selvemmäksi, että jotain kuitenkin puuttuu.

Mutta yksinäinen en ole. Ensinnäkin lapsesta on jo aivan valtavasti seuraa, ja siitä lähtien kun se oli ihan pieni, olen kokenut tosi vahvasti että teemme asioita yhdessä: me käymme kaupassa, me käymme kavereilla kylässä, me ripustamme pyykkejä kuivumaan ja me käymme kaupungilla - en vain minä jonkun nyytin kanssa. Lisäksi vietän kavereideni kanssa lähes saman verran aikaa kuin ennenkin, ehkä vain vähän erilaisissa ympäristöissä ja osan kanssa pidempiä aikajaksoja kerrallaan. Joitain kavereita näen ehkä harvemmin kuin ennen, mutta joitain taas useammin. Tiedän olevani älyttömän onnekas.

Toki, lapsen kanssa on välillä vähän hankalaa. Puolitoistavuotiasta ei voi viedä baariin eikä oikein bileisiinkään koska se ei istu hetkeäkään paikallaan, ja viesteihinkin on välillä vaikea vastata kun lapsi vaatii huomiota ja kiskoo puhelinta kädestä. Olen kuitenkin koettanut tsempata tässä: jos on huono hetki, kerron sen, mutta palaan viesteihin myöhemmin.

Hyvät ystävyyssuhteet kestävät paljon, mutta eivät ihan mitä tahansa. Ja vaikka ne kaverit periaatteessa olisivatkin olemassa, niin jos ei pidä yhteyttä, ei niistä ole kamalasti iloa. Siksi on ihan pakko tsempata. Muistaa vastata viesteihin ja ottaa yhteyttä edes yhteen niistä tyypeistä joista ei ole kuullut pitkään aikaan.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Jokin tässä talvessa on liikaa lapselleni. Päiväkodista kerrotaan päivittäin: ulkona häntä kiukutti.

Juuri kun lapsi oli oppinut kävelemään ulkonakin, alkoivat kylmät ilmat ja paksujen talvivaatteiden pukeminen. En tiedä kumpi näistä ärsyttää lasta, vai onko mukana joku muukin syy, mutta nyt lapsi ei enää halua tehdä ulkona mitään muuta kuin istua rattaissa tai keinua. Kaikista pahinta on, kun tulee pimeää. Silloin on lapsen mielestä myöhäinen ilta ja väsyttää, keinuunkaan lasta ei voi pistää kun sen silmät alkavat heti painua kiinni.

Olen kokeillut, onko kyse kengistä. Ei, niillä voi sisätiloissa kävellä oikein hyvin. Onko lapsella kylmä? En usko, sillä harmitus on sama vaikka lämpötila vaihtelee ja vaikka vaatetta olisi niskassa kuinka paljon tahansa. Ei se hikiseltäkään tunnu.

Voi lapsi parkaa, tätä samaahan tässä nyt on luvassa taas vielä vähintään neljä kuukautta lisää. Noh, valoisuus sentään lisääntyy, ja olen toiveikas että lumi saattaa muutta tilannetta.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Viime viikonloppuna se sitten lopulta tapahtui.

Lapsi innostui lopulta kävelemisestä oikein kunnolla, ja nythän sitä ei sitten pitele mikään.

Kesällä yksivuotisneuvolasta tuli lähete fysioterapeutille, kun lapsi ei ollut vielä edes kunnolla noussut seisomaan omin avuin. Silloin se kuitenkin tsemppasi ja nousi pystyyn päivää ennen fysioterapeutilla käyntiä. Nyt olin varma, että jos kävely ei vielä puolitoistavuotisneuvolassa suju, joudumme taas erityistarkkailuun. Mutta lapsi oli taas ajantasalla, ja eilisellä neuvolareissulla se tepsuttikin pitkin käytäviä aivan onnessaan. Parin kuukauden maltillinen harjoittelu kotona - ensin muutama askel, sitten jo olohuoneen reunasta toiseen kulkeminen - on selvästi tuottanut tulosta, koska nyt kävely yhtäkkiä sujuukin tosi mallikkaasti ja lapsi osasi lääkärin houkuttelemana jopa potkaista palloa (mikä oli minulle yllätys).

Muutenkin tällä kertaa meni sangen mallikkaasti. Lapsen rakentamaa tornia kehuttiin tosi korkeaksi (ja minä huomautin, että kyllä se korkeammankin osaa rakentaa), tyttö kiipesi näytöksenomaisesti seisomaan tuolille ja kiljui muun muassa auto- ja kärry-sanoja niin antaumuksella, ettei jäänyt epäselväksi, tuleeko sitä puhetta jo. Lääkäri oli tyytyväinen, kun kerroin että juu, kyllä se kiipeää syöttötuolin kautta ruokapöydälle, ja juu, parin sanan lauseitakin jo tulee. Lisäksi tyyppi oli kasvanut puolessa vuodessa kuusi senttiä, joten kasvustakaan ei jurputettu. Kaikkien käyrien alla toki edelleen mennään, mutta tasaisesti omaa tahtia. Ja nyt lapsi on jo isompi kuin minä vastaavassa iässä.

Voi mikä ihana tyyppi.

 

Ladataan...
Äitiyskoe

Pallo! Kello! Mummi! Heppa! Kalapuikko! Pois!

Olemme lapsen kanssa sairastelleet nyt reilun kuukauden putkeen - lapsi vähemmän, minä enemmän. Tässä vaiheessa alkaa väsyttää ja ärsyttää aika pahasti, kun kaikki mahdollinen selviämisen kannalta ei-täysin-välttämätön jää hoitamatta. Koti on päivä päivältä sotkuisempi, laskut maksetaan myöhässä, ruoka maistuu pahalta koska energia ei riitä kunnolliseen ruoanlaittoon ja liikunta on jäänyt kokonaan pois.

Mutta tässä kaiken tylsyyden ja ärsytyksen ohella on toisaalta aika isoja ilon aiheitakin: lapsi on alkanut puhua aivan valtavasti ja kävelykin sujuu jo aika hyvin. Olen erityisen mielissäni puheesta. On ihan äärettömän hauskaa seurata, mitä sanoja lapsi milloinkin sattuu päästämään suustaan ja missä järjestyksessä se sanat oppii. Alussa mainittujen lisäksi käytössä ovat muun muassa tutti, ruokaa, vaippa, rattaat, pala, tuoli, omena, kuumaa, korva, koru (ja nämä usein yhdessä, koska korvakorut ovat ihania), kirja, tähtönen, kakka, ratikka, leipää, auto, koira, ajaa, auki, kiinni, Hakka (eli Hakkarais.pastillit), Myy (tarkoittaen sekä Pikku-Myytä missä tahansa hän esiintyykin, että Pikku Myy -pastilleja), tyyny, nalle, lintu, reppu, mekko, sukka, puhelin, loppu, noin, mennään ja nenä. Lisäksi lapsi osaa sanoa serkkujensa ja monen päiväkotikaverin nimet. Toisaalta esimerkiksi kissa-sanaa en ole vielä kuullut kuin ehkä kerran, vaikka kissapehmot ovat lapsen rakkaimpia leluja ja kissojen kuvia pitää aina katsella ihastellen ja vaikka lapsi kyllä sujuvasti sanoo miau.

Yksittäisten sanojen lisäksi lyhyitä lauseitakin jo löytyy ja parin sanan kokonaisuuksia, kuten kirja äitin. Tyylikkäästi ensimmäinen lause oli "Ei oo kakkaa", joka sinänsä on toki aivan hyödyllinen - etenkin kun sanavarastosta löytyy myös napakka "On kakkaa!" Näillähän ihminen pärjää elämässä jo pitkälle.

Puheen myötä lapsen luonteesta paljastuu taas uusia asioita. Se on esimerkiksi jo tarkka siitä, että omat tavarat ovat mukana ja muutenkin asiat hoituvat kuten kuuluukin. Ratikassa lapselle esimerkiksi on tärkeää, että istun hänen vieressää, minkä hän kertoo osoittamalla rattaiden viereistä tilaa ja hokemalla sanoja äiti ja tuoli. Päiväkodistä lähtiessä lapsi hokee reppu-sanaa sekä sisällä että vielä ulkona rattaisiin asettautuessaan, kunnes vakuutan, että reppu on varmasti mukana - tämä oli oikeasti hyödyllistä kun yhtenä päivänä meinasin unohtaa sen repun. Jotenkin kyllä tuntuu ettei tässäkään luonteenpiirteessä ole oikeastaan yhtään mitään yllättävää, sillä lapsesta on alusta asti huomannut, että se on samanlainen rutiinien orja kuin minäkin.

 

Pages