Uudenvuodenlupaukseni on syödä enemmän
Vegaanihaastetta mainostetaan nyt vaikka missä ja veljenikin päätti tarttua siihen. Minuakin kiinnostaisi kääntää omaa ruokahalua edes vähän vegaanimpaan suuntaan – ei se nyt oikeastaan olisi kovin vaikeaa, kun en syö punaista lihaa, en yleensä osta kotiin kanaa tai kalaakaan, enkä käytä valtavasti maitotuotteita. Mutta silti jo ajatus tuntui uuvuttavalta. Että syömiskuvioista tulisi vielä vaikeampaa.
Jotenkin tässä on nimittäin päässyt käymään niin, että minä joka rakastan ruoanlaittoa ja herkuttelua, syön aivan liian huonosti, tai tarkemmin ottaen aivan liian vähän. Päivittäisen ruoan ajattelustakin on tullut vähän raskasta ja tuntuu että ennen jokaista kauppareissua minulla on sama ahdistava tunne, etten keksi mitään ruokalajia, johon voisin ostaa tarpeet. Juuri mitään ei tee mieli, tai jos tekee, se on aivan liian työlästä valmistaa.
Tilanne on tosiaan hämmentävä, koska tykkään ihan valtavasti laittaa ruokaa. Viimeistään nyt äitiysloman aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että aika iso osa sitä ruoanlaiton ja syömisen iloa on se, että ruokailuhetken saa jakaa muiden kanssa. On tylsää laittaa ruokaa vain itselleen, koska ei se yksinäinen ruokailuhetki kuitenkaan juuri koskaan palkitse samalla tavalla kuin jaettu ateria.
Ja onhan tässä nyt tietysti myös ne käytännön ongelmat. Lapsi ei viihdy pitkään yksinään, joten vähänkään monimutkaisemman ruoan valmistumisessa kestää todella pitkään kun käyn vähän väliä viihdyttämässä lasta. pitää siis keksiä loputtomiin pikavaihdilla valmistuvia ruokalajeja. Yksi ihminen syö sen verran pieniä määriä, että jos ostaa kotiin monipuolisesti erilaisia ruokia, osa on aina jo vanhentunut ennen kuin ne ehtii syödä. Inhoan ruoan heittämistä roskiin, joten salaattiainesten, juustojen ja leipien kohdalla jo ostaessa ärsyttää, kun tiedän että saan syödä niitä oikein urakalla jos aion saada ne loppuun. Tästä seuraa se, että syön sitten sitä yhtä laatua muutaman päivän tosi intensiivisesti ja sitten se ei tietenkään enää maistu hyvältä.
Olenkin nyt elänyt lähinnä aamupuurolla, kasvispastoilla ja hedelmillä viimeiset kahdeksan kuukautta. Yksi varsinainen ateria päivässä, ja illalla ehkä banaani tai joskus leipää. Eikä se ihan taida riittää, sillä kylkiluut ovat alkaneet paistaa ihon läpi ja lisäksi minulla on usein ihan selkeä nälkä. Ja vaikka moni kertoo äitiyslomalla napostelleensa jatkuvasti suklaata tai muita herkkuja, niin minä en tee edes sitä. Ei vain tee mieli.
En yleensä tee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt lupasin itselleni, että alan syödä enemmän. Ensimmäinen askel on lisätä päivään toinen vähän kunnollisempi ateria. Eivät ne minun lounaanikaan yleensä mitään supertukevia ole, joten illalla on ihan pakko syödä jotain hedelmää tukevampaa – vielä kun keksisi jotain muuta kuin sipsit mitä tekisi mieli. Aina välillä koetan syödä vaikka jogurttia, viiliä tai juoda edes lasillisen maitoa, jos en mitään muuta saa aikaan. Yritän hyväksyä sen, että joskus jotain ruokaa menee hukkaan tai että joudun joskus maksamaan vähän enemmän vaikka jostain valmiista sämpylästä, sillä syöminen on kuitenkin tärkeää.
Haluaisin myös tehdä sen tavallisemman lupauksen, että tänä vuonna saan vatsalihakseni taas näkymään. En kuitenkaan ole ihan varma, onko siinä realismin häivääkään, kun ihan jo pieni palautus lihaksiin olisi jonkun tason saavutus. Mutta ne kylkiluut on kyllä saatava paremmin piiloon.