Kaikkia neuvoja ei kannata kuunnella
Lumi-infernoksi mainostettu sääilmiö saapui Helsinkiin. Mietin, että nyt sitten testataan, miten minä ja vaunut pärjäämme kinoksissa.
Kun heräsin puoli kahdeksan maissa, vilkaisin ulos ja huomasin, että katumme toisen puolen jalkakäytävä oli jo aurattu, ja että toisellakin irtolunta oli vain pari senttiä. Se siitä sitten, tuumin.
Kun ennen lapsen syntymää tein hankintoja, sain aika monta neuvoa esimerkiksi siitä, millaiset vaunut kannattaisi hankkia. Minulle kerrottiin, että niissä pitäisi olla suuret renkaat jotta niillä pärjää lumihangessa, että kääntyvä työntöaisa on tärkeä, että kääntyvät etupyörät tekevät vaunuista kiikkerät, että liian pieniin kieseihin lapsi mahtuu vain pari kuukautta ja että kankainen tavarakori hajoaa heti. Muun muassa.
Lisäksi minulle annettiin neuvoja muun muassa parhaista hoitopöydistä ja siitä miten synnytyksessä kannattaa toimia, kehuttiin kantoliinan ihanuutta ja pidettiin hankalana elämää ilman autoon tulevaa turvaistuinta.
Pidän ihan hyvänä sitä, että ennen lapsen syntymää tulee juteltuja perheellisten tuttujen kanssa siitä, miten he ovat pärjänneet lasten kanssa ja koska vanhemmuus on vähän myös välineurheilua, niin onhan niistä tarvikkeistakin ihan hyva kuulla. Mutta siihen se sitten kannattaakin jättää.
Kokemus, jonka useimmat äiti-tuttuni tunnistavat: raskausaikana kaikki haluavat puhua kanssasi (ja lähelläsi) lastenhoidosta ja vauvoista, mutta itse et voi oikein osallistua, koska heti kun sinulla on mielipide, joku sanoo että odotapas vaan.
Ja toinen kokemus: neuvoja riittää (ja ne kyllä jatkuvat siinä pikkuvauva-aikana).
Voi että olen tyytyväinen, etten kuunnellut useimpia neuvoja, ja että luotin siihen, että minä tunnen omat tapani parhaiten. Tiesin, etten ole ihminen joka joogailee synnytyssalissa, vaan pikemminkin se joka pysyy rauhallisena ja sietää kipuja kun on joku jonka kanssa voi jutella kaikenlaista (ja se joka luuytimen suuntaan kohdistuvan piikin pelosta huolimatta haluaa epiduraalin). Tiesin, että pärjäämme vallan hyvin ilman hoitopöytää, ja että autoilemme niin harvoin, ettei turvakaukaloakaan kannattanut hankkia. Ja senkin tiesin, että minua ärsyttää enemmän se, jos tulen haalineeksi tavaraa, joka jää käyttämättä, kuin se jos jotain pitää metsästää lapsen synnyttyä.
Neuvojen antajat tarkoittavat hyvää, mutta yleensä neuvoissa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin harvemmalla on lapsenhoitoon liittyvissä asioissa paljonkaan vertailukohtia. Esimerkiksi vaunuista monella on kokemusta vain juuri niistä yksistä jotka itse sattui ostamaan. Niiden suosittelija ei siis oikeastaan pysty kertomaan, ovatko hänen vaununsa muita paremmat. Ja toisaalta tuttuvat voivat elää keskenään aika erilaista arkea ja ovat muutenkin erilaisia. Vaikkapa kantovälineen sopivuuteen vaikuttaa aika paljon kantajan selkä, tai esimerkiksi vuodenaika (alkaa heti ahdistaa kun muistan kokeiluni paksun kantoliinan kanssa hiostavana kesäpäivänä).
Nyt tiet ovat Helsingin kantakaupungissa kolmatta päivää lumipeitteiset ja auratut ja kovan lumen päällä on vaihteleva määrä likaista sohjoa. Kaduilla kävellessäkin tuntuu vähän että sutii tyhjää, joten eihän vaunujen työntäminen niillä mikään valtava nautinto ole. Mutta luulen silti, että mahdollisimman pienet ja ketterät vaunut ovat meille se ainoa oikea ratkaisu, jotta tämä vaunuja surkeasti operoiva mini-ihminen saa lapsensa kanssa liikuttua ahtaissa kaupoissa, mahduttaa vaunut ratikkaan ja saa ne jopa tuotua kapeaan eteiseensä. Hyvin ovat toimineet, meillä, sen voin kysyjille kertoa.
Enemmän kuin netistä löytyvien lukemattomien ”nämä ainakin tarvitset”-listojen lukemista ja lastentarvikeliikkeiden mainosten seuraamista suosittelisinkin jokaiselle sen pohtimista, miten itse elää, ja miten itse haluaa toimia.