Pieni vapaus

Kun lapsi jää päiväkotiin itku silmässä, se toki kirpaisee hetken, mutta siinä vaiheessa kun kävelen kohti päiväkodin porttia mietin jo lähinnä että ihanaa, edessä on muutama minuutti ihan omaa aikaa.

Lapsen hoitopaikasta kävelee työpaikalleni vajaat kymmenen minuuttia, ja kävelymatkasta on tullut yksi päivän lempihetkiäni. Niiden minuuttien aikana saan miettiä ihan mitä huvittaa ja olla ihan niin ajatuksissani kuin haluan. Se tuntuu vapaudelta.

Nyt parin viime viikon ajan kevätsäät ovat vielä lisänneet aamun ihanuutta. Olen saanut katsella aamuauringossa hohtavaa jäätynyttä merta ja tuntea jo vähän lämmittävät säteet kasvoillani, nauttia siitä että kenkien alla on lumen sijaan paljas asfaltti. Kymmenen auringossa vietetyn minuutin jälkeen olo on yleensä tosi pirteä vaikka kello ei olisi vielä edes kahdeksaa.

Matka töistä päiväkotiin iltapäivällä ei tarjoa ollenkaan samaa tunnetta. Silloin minusta tuntuu aina, että olen myöhässä tai vaikka en olisikaan, pitää kiirehtiä. Ihan kuin sillä olisi valtavasti väliä, olenko päiväkodilla minuutin tai kaksi aiemmin vai myöhemmin. Mutta siltä se vain tuntuu. Pitää kiirehtiä, koska tiedän että ne viimeiset puoli tuntia ovat lapselle vaikeimmat (kuulemma se on rankkaa kun toiset vanhemmat hakevat lapsiaan), ja siksi että iltaruoka pitäisi saada äkkiä pöytään.

Matka päiväkodille kuluukin aina vähän hermostuneessa tilassa, ja hermostus helpottaa sillä hetkellä kun saan lapsen syliin. Se halaus on muuten ehdottomasti toinen päivän huippuhetkistä  – ja sehän edustaa ihan vapauden vastakohtaa!