Rakkaus, pride ja perhe
Olipas kertakaikkisen ihana Pride-kulkue piknikeineen! Koko pitkän, aurinkoisen lauantai-iltapäivän lojuin viltillä Kaivopuistossa siemaillen skumppaa ja limpparia, napostellen herkkuja, nauraen, laulaen ja seuraten, kuinka lapseni nautiskelee uusien ja vanhojen ystävien seurasta. Lapsi kulki sylistä syliin, konttasi kahmimaan vielä yhden mansikan, kurotti varastamaan taas uuden ihmisen silmälaseja, ihasteli koiria, muita lapsia ja ilmapalloja ja otti välillä torkut.
Pride-kulkueeseen osallistui tänä vuonna huikeat 100 000 ihmistä, ja sen kyllä huomasi. Sen lisäksi, että ihmisiä oli paljon, mikä tietysti loi hienon tunteen joukkovoimasta, tunnelma oli ylipäätään aivan ihana. Piknikillä Kaivopuisto oli täynnä väriä, kasvomaalauksia, upeita asuja, iloista musiikkia ja riemua.
Monelle Pride on tilaisuus, jossa kerrankin voi turvallisin mielin pitää kädestä rakasta ihmistä ja suudella julkisesti. Tänä vuonna huomasin enemmän kuin aiemmin, että se on myös tilaisuus, jossa monenlaiset perheet ovat kerrankin normaaleja. Ja se tuntui aivan mahtavalta.
Minähän en tietenkään elä missään sateenkaariperheessä, mutta tässä minunkin tilanteessani huomaa, ettei edusta ihan sitä perinteistä perhekäsitystä. Joskus se tuntuu vähän raskaalta. Olipa kyse sitten mainoksista, pankin laskemista kustannuksista perhe-elämälle, perheen lomamatkalle tai perheasunnolle, tai vaikkapa perhelipuista tapahtumiin, huomaan toistuvasti, että niissä kuvataan erilaista perhettä kuin omani. Niissä perheen muodostaa kaksi aikuista – jos näitä jotenkin on kuvattu, yleensä mies ja nainen – ja lapset, joita on yleensä kaksi tai kolme. Kyllähän sen ymmärtää siinä mielessä, että tietysti tuollaisia perheitä on eniten, mutta kyllä se silti joskus vähän kirpaisee. Tulee niitä hetkiä, jolloin kokee olevansa näkymätön, jotenkin vääränlainen.
Pride-kulkueessa satuimme vahingossa kävelemään alkuun sateenkaariperheiden blokissa – minä, lapsi ja neljä miesseuralaistamme. Alkuun se nauratti, mutta tuntui sitten kuitenkin aika sopivalta. Perhe kuin perhe, eikä se nyt niin valtavaa venymistä vaadi että meidät jonkinlaisena perheenä ymmärtää, totesimme.
Ja samalla tajusin, että vaikka vuosikausia ajattelinkin saavani perheen sitä perinteisintä reittiä, tämä omalaatuinen perhe on tavallaan myös ollut unelmani. Luulen että se ajatus on iskostunut mieleeni jostain vuosituhannen alun amerikkalaisista tv-sarjoista, että jokainen voi luoda ympärilleen perheensä, ja että ystävätkin voivat muodostaa perheen (Eikä tämä kyllä ole vain minun ajatukseni, vaan ajatusta perhekäsityksen muutoksesta tukee tutkimuskin). En tainnut suoranaisesti unelmoida siitä, etten olisi parisuhteessa, mutta siitä kylläkin, että minun ja lapseni elämässä olisi useita rakkaita ja läheisiä ihmisiä, meidän oma yhteisömme, joka ei ole sulkeutunut kuoreensa eikä liian tiukasti määritelty.
Lauantaina kotiin tullessani olin euforisen onnellinen. Rakastan pitkiä, laiskoja kokoontumisia isohkolla porukalla – iltaan venähtäviä brunsseja ja piknikejä jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään, keksitään loputtomasti huonoja vitsejä, syödään sipsiä ja kaadetaan lasiin vielä pieni tilkka juomaa eikä juututa puhumaan mistään turhan vakavasta pitkäksi aikaa. Lapsen saamisen myötä surin, että sellaisten aika on ohi, mutta lauantai osoitti, että eihän se ihan niinkään ole. Ainakin vielä toistaiseksi lapseni on erinomaista seuraa ja arvostaa kun ympärillä on monta aikuista, joista aina joku jaksaa hyppyyttää, ilveillä ja ihmetellä että missä se nenä nyt olikaan, ja sillä välin äiti saa ottaa rennosti ja nauttia vetelän rentoutuneesta tunnelmasta.