Ei mitään vikaa

Keväällä lapsi lähetettiin tutkimuksiin, koska se on kovin pieni. Kesällä, yksivuotisneuvolassa, terveydenhoitaja halusi sen käyvän myös fysioterapeutilla, kun 13-kuukautinen ei vielä noussut seisomaan ilman pientä avustusta.

Molemmilla kerroilla totesin, että tutkitaan nyt sitten, vaikka mielessäni arvelin, että tuskinpa sieltä mitään ihmeitä löytyy. Lapsi on sentin tarkkuudella samankokoinen kuin minä vastaavassa iässä, ja sen motorinen kehityskin on koko ajan edennyt, vaikkakin toki vähän viiveellä. Hienomotorisesti lapsi kuitenkin on tosi taitava, ja vaikkei sanoja vielä vuoden iässä ollut aktiivisessa käytössä muita kuin ”Ihahhaa” ja ”Heihei”, lapsen kanssa on aina ollut aika helppo kommunikoida.

Fysioterapeuttiaikaa edeltävänä iltana olimme Kampin kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa, kun kaivoin jotain laukustani ja vilkaisin lattialla äheltävää lasta. Ja siinähän se sitten seisoi leluun tukeutuneena. Seuraavana päivänä lapsi – joka koko kevään oli edelleen vain ryöminyt – oli kontannut ja noussut seisomaan fysioterapeutin vastaanotolla, ja arvio olikin, että ei siitä liikkumisesta tosiaankaan tarvitse olla huolissaan. Kesäkuun lopussa lapsi alkoi kävellä taaperokärrynsä kanssa, ja tällä hetkellä se unohtuu jo hetkittäin seisomaan ilman tukea.

Lääkärin toukokuussa määräämien verikokeiden ja luuston iän kartoituksen tuloksetkin tulivat vihdoin postissa. Missään ei todettu mitään poikkeavaa.

Nyt, pian viidentoista kuukauden ikäisenä, lapsi tapailee sanoja ja askelia ja tuntuu ymmärtävän lähes kaiken mitä sille puhutaan. Se konttaa pyydettäessä innoissaan suihkuun, potalle ja ”keinumaan” (eli ulko-ovelle), etsii kissan, ankan tai nallen, hokee ”keikaa” aina keinun nähdessään ja ”että, että” halutessaan tuttipullon (johon se hiukan ristiriitaisesti kyllä yleensä haluaa maitoa) ja laulaa muun muassa Antti Tuiskua (tietenkin kappaletta Keinutaan).

Kun useimmat lapset ikätoverit kävelevät jo oikein sujuvasti ja moni paljon nuorempikin osaa jo reilusti enemmän sanoja, on helppoa ajautua pohtimaan, että onkohan tuo ikuisesti hidas kehittyjä, tai että pitäisikö tästä kaikesta vetää jotain johtopäätöksiä lapsen oppimiskyvystä. Saan toistuvasti muistuttaa itseäni siitä, että paljon tärkeämpää on se, settä lapsi mitä ilmeisimmin on sosiaalisesti oikein hyvin kehittynyt ja ettei esimerkiksi parin kuukauden ero ensimmäisten sanojen oppimisessa tutkitusti kerro siitä, miten kielellinen kehitys myöhemmin tulee jatkumaan.

Ei tuossa lapsessa taida olla mitään vikaa.