Ei syyllisyyttä

Viime perjantaina Hesarissa oli juttua siitä, miten vanhemmat kokevat syyllisyyttä lastensa hoitojärjestelyistä. (En näköjään ajattele enää mitään itse, kun kaikki postaukseni liittyvät Hesarin juttuihin…) Sitä lukiessani pohdin jälleen kerran, että ei, minä en oikeasti koe mitenkään mittavasti syyllisyyden tunteita lapseen ja sen hoitoon liittyen, vaikka toistuvasti luen ja kuulen, että vanhemmuus on jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Dear Eki, olenko outo?

Juttujahan tästä syyllisyydesta löytyy. Vaikkapa tämä, tämä ja tämä. Hämmentävintä mielestäni on, että kaikki jutut lähtevät siitä oletuksesta, että kun nyt kuitenkin koet syyllisyyttä.

Tietysti minäkin välillä pohdin, että toiminko oikein tai parhaalla mahdollisella tavalla lapseni kannalta. Mutta se on mielestäni sitä mitä ihmisen kuuluu muutenkin tehdä ihan kaikenlaisten elämänvalintojensa osalta: pohtia, onko tämä fiksua, muistaa muut ihmiset ja omien toimien seuraus, kyseenalaistaa ovatko omat valinnat oikeita. Ja kyllä, minulla on välillä myös riittämättömyyden tunne: haluaisin ehtiä halia lasta joka aamu pitkän kaavan mukaan ja olisi ihanaa jos jaksaisin touhuta sen kanssa aktiivisemmin työpäivien jälkeen. En kuitenkaan jaksa sen kummemmin syyllistyä: tiedän, että meillä halitaan tosi paljon, ja tiedän, että lapsi saa minulta paljon huomiota. Minä nyt en vain ole ihminen, joka  lähtisi joka ilta puistoon touhuamaan, enkä usko että lapsi siitä menee pilalle, jos äiti välillä antaa sille mainoslehtisen selattavaksi jotta saa hetken tuijottaa väsynein silmin telkkaria ihan nojatuolissa istuen. Ei siitä tarvitse syyllistyä.

Hesarin jutussa kiinnostavaa mielestäni on se, että vanhemmat kokevat syyllisyyttä, valitsivat he sitten minkä hoitomuodon hyvänsä. Ja: ”Syyllisyyden tunteet näyttävätkin tutkimuksen mukaan koskevan ennen kaikkea äitejä, joihin latautuu odotuksia ”hyvän äidin” myytin toteuttamisesta.”

Tätä lukiessani aloin miettiä, että ehkä tätä outoa syyllistymättömyyttäni selittää se, että en ole tainnut ylipäätään sisäistään äitiyteen tai naisiin liittyviä stereotypioita kovin hyvin. En vain yksinkertaisesti koe, että minulla olisi tarvetta toteuttaa niitä tai että olisi joku ongelma jos en vastaa niitä.en tiedä, onko osansa sillä, että suuri osa kavereistani on aina ollut miehiä, joten olen tottunut vertaamaan itseäni ihan yhtälailla miehiin kuin naisiinkin. Ja että kun vielä omat vanhempani ovat hoitaneet vanhemmuuden tosi tasa-arvoisesti, niin omassa vanhemmuudessani taidan toistaa ihan yhtä paljon isäni kuin äitinikin antamia malleja. Ehkä siksi hyvän äidin myytti ei ihan kamalasti paina?

Ei, en ole täydellinen äiti, enkä edes niin hyvä kuin haluaisin olla. Mutta enhän ole niin hyvä monessa muussakaan asiassa, enkä jaksa kaikkia niitä asioita murehtia. Äitinä onnistun kuitenkin mielestäni keskimäärin ihan hyvin, ja uskon että lapsellani on hoivissani hyvä olla. Ei tässä mielestäni ole mitään tarvetta ihan jatkuvasti olla huolissaan.

Voi kun mahdollisimman moni vanhempi voisi kokea näin. Lapsen hoitamisessa on ihan tarpeeksi tekemistä, ja se väsyttää aivan riittämiin ilman, että pitää stressata siitä, toteuttaako jotain myyttiä.