Sehän puhuu!
Pallo! Kello! Mummi! Heppa! Kalapuikko! Pois!
Olemme lapsen kanssa sairastelleet nyt reilun kuukauden putkeen – lapsi vähemmän, minä enemmän. Tässä vaiheessa alkaa väsyttää ja ärsyttää aika pahasti, kun kaikki mahdollinen selviämisen kannalta ei-täysin-välttämätön jää hoitamatta. Koti on päivä päivältä sotkuisempi, laskut maksetaan myöhässä, ruoka maistuu pahalta koska energia ei riitä kunnolliseen ruoanlaittoon ja liikunta on jäänyt kokonaan pois.
Mutta tässä kaiken tylsyyden ja ärsytyksen ohella on toisaalta aika isoja ilon aiheitakin: lapsi on alkanut puhua aivan valtavasti ja kävelykin sujuu jo aika hyvin. Olen erityisen mielissäni puheesta. On ihan äärettömän hauskaa seurata, mitä sanoja lapsi milloinkin sattuu päästämään suustaan ja missä järjestyksessä se sanat oppii. Alussa mainittujen lisäksi käytössä ovat muun muassa tutti, ruokaa, vaippa, rattaat, pala, tuoli, omena, kuumaa, korva, koru (ja nämä usein yhdessä, koska korvakorut ovat ihania), kirja, tähtönen, kakka, ratikka, leipää, auto, koira, ajaa, auki, kiinni, Hakka (eli Hakkarais.pastillit), Myy (tarkoittaen sekä Pikku-Myytä missä tahansa hän esiintyykin, että Pikku Myy -pastilleja), tyyny, nalle, lintu, reppu, mekko, sukka, puhelin, loppu, noin, mennään ja nenä. Lisäksi lapsi osaa sanoa serkkujensa ja monen päiväkotikaverin nimet. Toisaalta esimerkiksi kissa-sanaa en ole vielä kuullut kuin ehkä kerran, vaikka kissapehmot ovat lapsen rakkaimpia leluja ja kissojen kuvia pitää aina katsella ihastellen ja vaikka lapsi kyllä sujuvasti sanoo miau.
Yksittäisten sanojen lisäksi lyhyitä lauseitakin jo löytyy ja parin sanan kokonaisuuksia, kuten kirja äitin. Tyylikkäästi ensimmäinen lause oli ”Ei oo kakkaa”, joka sinänsä on toki aivan hyödyllinen – etenkin kun sanavarastosta löytyy myös napakka ”On kakkaa!” Näillähän ihminen pärjää elämässä jo pitkälle.
Puheen myötä lapsen luonteesta paljastuu taas uusia asioita. Se on esimerkiksi jo tarkka siitä, että omat tavarat ovat mukana ja muutenkin asiat hoituvat kuten kuuluukin. Ratikassa lapselle esimerkiksi on tärkeää, että istun hänen vieressää, minkä hän kertoo osoittamalla rattaiden viereistä tilaa ja hokemalla sanoja äiti ja tuoli. Päiväkodistä lähtiessä lapsi hokee reppu-sanaa sekä sisällä että vielä ulkona rattaisiin asettautuessaan, kunnes vakuutan, että reppu on varmasti mukana – tämä oli oikeasti hyödyllistä kun yhtenä päivänä meinasin unohtaa sen repun. Jotenkin kyllä tuntuu ettei tässäkään luonteenpiirteessä ole oikeastaan yhtään mitään yllättävää, sillä lapsesta on alusta asti huomannut, että se on samanlainen rutiinien orja kuin minäkin.