Oppimiskokemus
Flunssa otti jälleen yhden lisäkierroksen ja vietimmekin taas viime viikolla lapsen kanssa päivätolkulla laatuaikaa ihan kahdestaan kotosalla. Kotona hissuttelu, työsähköpostiini kasautuvat viestit ja huonosti nukutut yöt kiristivät hermojani melkoisesti, mutta olihan siinä kotoilussa jotain hyvääkin. Oli nimittäin aikaa opettaa lapselle potan käytön jaloa taitoa. Ja mikä parasta, sehän jopa tuotti tulostakin!
Olin ajatellut oikeastaan koko syksyn että alan opettaa pottahommia lapselle aktiivisemmin ihan pian. Mutta jotenkin se tuntui aina vain siirtyvän eteenpäin, kun on niin paljon muutakin. Välillä kyselin laiskasti, josko tyttö istuisi potalle, mutta ei sillä suurempia tuloksia saavutettu. Vielä muutama viikko sitten olin ihan varma, että lapsi ei tajua koko hommasta yhtään mitään, että eihän se voi oppia kun se ei tunnu edes huomaavan kun pissaa vaippaansa. Kun kuulin naapurin kaksivuotiaan oppineen jo kesällä kuivaksi, mietin että miten voi niin nuorena.
Kunnes sitten päivänä eräänä tajusin, että oma lapsenihan on jo vuoden ja yhdeksän kuukautta. Silloin mieleeni palautui tämä Hesarin juttu, jossa professori kertoo että lapsi on helppo opettaa kuivaksi jo alle kaksivuotiaana ja etenkin tämän jutun kohta: ”Jarmo Salo kertoo esimerkin tilanteesta, jossa hän halusi tutkijaryhmineen selvittää virtsatieinfektion yhteyttä vaipan käyttöön. Salo ehdotti tutkimusryhmän yläikärajaksi kahta vuotta, jolloin vanhempi kollega puuskahti, että eihän kukaan enää siinä iässä käytä vaippoja.”
Noissa yllä mainituissa jutuissa tuodaan esiin, että siinä missä esimerkiksi Vietnamissa suurin osa lapsista pärjää ilman vaippaa jo puolitoistavuotiaana, ruotsalaislapsista kaksivuotiaana pottaharjoittelun on aloittanut vasta viisi prosenttia – ja suomalaisten lukujen arvioidaan vastaavan ruotsalaisia. Suomessakin kuivaksi opittiin ennen aiemmin. Ja toisin kuin neuvolat väittävät, näiden professorien mielestä kuivaksi opettelu ei vaadi lapselta mitään mystistä henkistä valmiutta, vaan sen kyllä oppii kun opetetaan.
Olin jo aikanaan tuota juttua lukiessani miettinyt, että jos kerran ennen ”kaikki” lapset oppivat kuiviksi kaksivuotiaaksi mennessä, niin kai minunkin lapseni voisi oppia. Ja jos se kerran voisi jo oppia käymään potalla niin miksi ihmeessä minä sille enää mitään vaippoja vaivautuisin vaihtamaan?
Noh, olen vaihtanut niitä, koska olen ollut laiska ja väsynyt, eikä se vaipan vaihtaminen nyt niin kamalaa ole. Ja se kai tässä koko ilmiössä on takana: vaipat ovat niin helppoja, ettei meillä vanhemmilla ole niistä mikään kiire eroon. Ainakin minun mielessäni pottailun harjoittelu on ollut jälleen yksi asia lisää jossa pitäisi jaksaa tsempata – siellä jonossa tutista luopumisen, jälleen yhden unikoulukierroksen ja pieneksi jääneiden vaatteiden lajittelun kanssa.
Olenkin miettinyt, että onko meillä nykyvanhemmilla kuitenkin asiat aika hyvin, kun meillä ei ole kiire hoitaa asioita kuntoon. Että me voimme sietää surkeasti nukuttuja öitä, ja kun vaipat ovat riittävän hyviä, ei haittaa vaikka niitä pitäisi käyttää pitkään, useimmilla niiden housuvaippojen tyyris hintakaan ei ole mikään ongelma. Ja asunnoissa on tilaa, joten siellä voi säilytellä sellaistakin tavaraa jota ei enää tarvitse. Ei silloin ole pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja nähdä vaivaa saadakseen asiat hoidettua, vaikka se hoitaminen sitten toisikin helpotusta elämään. Ainakin minä huomaan, että esimerkiksi se unikoulu tulee otettua taas kerran käyttöön siinä vaiheessa kun väsymys alkaa painaa niin pahasti etten ihan oikeasti enää jaksa, vaikka alkuun vannoinkin että nukkuminen on se asia jonka hoidan hyvin, ja pidin rutiineista kiinni orjan lailla. Tässä vaippahommassa minut motivoi lopullisesti se, että varasin kesäksi lomamatkan ja ajattelin, että en haluaisi raahata siellä vaippakasoja mukana. Esimerkiksi isoäideilläni motivaationa taisi olla se, että hoidettavana oli aina kerrallaan useampi pieni, ja pyykkääminen oli nykyistä paljon vaikeampaa.
No, oli muilla syinä mikä tahansa, mutta itselläni isoimmalta esteeltä vaikutti taas kerran aloittamisen tuska. Se pelko, että tästä tulee nyt kamalan työlästä ja onnistuuko edes. Ja kyllä, kyllähän uuden tavan opettaminen lapselle vaatii aikuiselta tsemppaamista, kun pitää jaksaa hetkenä minä hyvänsä rynnätä lapsen kanssa potan luo kannustavana ja innostuneena (koska joo, se että puhun asiasta naurettavan innostuneena tosiaankin saa lapsen olemaan innokkaampi opettelussa). Olisi aika houkuttavaa aina välillä sanoa sille että ei sieltä varmaankaan mitään tule tai taisi jo mennä vaippaan, jospa minä nyt vain lukisin tämän lehtijutun loppuun, että ei nyt lähdetä taas sinne vessan kymmeneksi minuutiksi istuskelemaan huvin vuoksi. Ihan yhtä houkuttavaa on antaa lapsen ottaa tutti suuhun kun se sitä pyytää.
Ja koska jotakuta nyt kuitenkin kiinnostaa, että miten sen homman hoidin, niin tässä lyhykäisyydessään: lahjonnalla ja runsailla kehuilla. Houkuttelin siis lasta istumaan potalla ja sen kerran kun se onnistui sinne pissaamaan, kehuin to-del-la vuolaasti, annoin xylitol-pastillin ja lisäksi lyötiin high fivet ja lapsi sai vetää vessan. Sitten vielä soitettiin mummille, kerrottiin saavutuksesta ja mummi kehui. Siitä lapsi sitten jotenkin innostui kokeilemaan, oppi palkinnon käsitteen, ja nyt se kärkkyy innokkaana mahdollisuutta saada huimat kehut ja saada pastilli. Edelleen se myös haluaisi aina soittaa mummille, mutta emme nyt kuitenkaan ihan joka kerta ole soittaneet.