Kaksivuotias on iloa, taitoa ja tunteenpurkauksia

Lapsi täytti kuukausi sitten kaksi vuotta. Huomaan yhä välillä havahtuvani siihen ajatuksen, että oho, minulla ihan oikeasti on tuollainen tyyppi elämässä, oma lapsi – ja toisaalta en oikein enää osaa edes kuvitella, mitä se elämä olisi ilman lasta.

Kuukauden kokemuksella sanoisin, että on aivan ihanaa olla kaksivuotiaan äiti. Vaikka yleensä puhutaan vauvavuoden raskaudesta, minä koin kyllä lapsen toisen elinvuoden paljon vaikeampana. Vauvan hoitaminen oli mielestäni enimmäkseen helppoa: välillä fyysisesti vaativaa ja joskus tylsää, mutta kuitenkin melkko simppeliä. Erityisesti alle puolivuotiaana lapsi myös kulki kätevästi mukana melkeinpä missä vain. Yksivuotiaana lapsi taas tarvitse yhä apua oikeastaan kaikessa, mutta toisaalta esimerkiksi yöheräämiset jatkuivat yhä. Ja lisäksi tuli tietysti kuvioon päiväkotirumba ja talvella loputon sairastelu.

Nyt moni asia vaikuttaa muuttuneen ja se johtuu yksinkertaisesti siitä, että lapsesta tulee nyt kovaa vauhtia ISO.

Yhtäkkiä se jaksaa kävellä tosi pitkiäkin matkoja, ja välillä jo ihan reippaasti oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä se syö ja juo sujuvasti kaikenlaista helposti mukana kulkevaa paljon paremmin kuin ennen – pillimehut siististi juotuna, hallelujaa. Yhtäkkiä se puhuu niin käsittämättömän hyvin, että saan selkeän ilmoituksen esimerkiksi silloin jos kenkä tippuu jalasta kesken pyörämatkan (se, että näin saattaa tapahtua – noh, lapset, oh well). Yhtäkkiä lapsen touhuissa on ylipäätään edes hetkittäin jotain järkeä, ja se oikeasti osaa auttaa vaikkapa puhtaiden astioiden siirtämisessä pesukoneesta kaappiin.

Toki kaksivuotiaan elämään mahtuu myös huimia mielialanvaihteluita. Kun kiukku iskee, se todella iskee. Aivan mistä tahansa syystä, ihan milloin vain. Välillä jo heti aamusta kuulen niin monta raivoamista että töihin päästessäni olen aivan uupunut ja tuntuu kuin olisin saapunut suuremmaltakin taistelutantereelta. Myös sääntöjen noudattaminen selkeästi pohdituttaa. Lapsi esimerkiksi usein vesilammikon äkätessään sanoo: ”Ei saa mennä lammikkoon. Ei saappaita jalassa. Kengät kastuu!” Ja sitten se astuu ainakin toisella jalallaan vetään ja toteaa iloisena: ”Vähän meni!”

Enimmäkseen elän kuitenkin yhä uskomattoman iloisen ja reippaan lapsen kanssa. Tyypin, joka aamulla päiväkotiin pyöräillessämme laulelee minulle selkeäni takaa lastenistuimesta ja päiväkodissa antaa mojavan suukon ja sanoo: ”Äiti menee töihin. Äiti tulee iltapäivällä hakemaan minua. Heippa!”Ihanuuden, joka haluaa lähettää kummeille ja mummille valokuviaan ja videotervehdyksiä whatsapissa ja messengerissä ja joka miltei aina musiikkia kuullessaan alkaa  tanssia. Söpöjen eläinten suuren ihailijan, joka haluaisi ”antaa kättä” jokaikiselle vastaantulevalle koiralle ja pienen seuranaisen joka pysähtyy alakertamme terassin ohi kävellessä tervehtimään terassin asiakkaita, kertomaan näille huomiotaan ja vastailemaan hänelle esitettyihin kysymyksiin.

Kuva: lapsi tunnistaa karkkihyllystä ”vaarin karkit”.