Alkio, alku?

Alkion siirron päivä oli ihanan aurinkoinen loppukesän lauantai. Olin keskustassa hiukan ajoissa ja odottelin hetken klinikan ulkopuolella. Elokuinen aurinko nousi hitaasti ylemmäs taivaalla, Kampin keskuksen nurkalla oli vielä rauhallista. Harmaa maisema näytti silmissäni uskomattoman kauniilta. Halusin imeä tunnelman, painaa sen mieleen. Oli pakko ottaa kuva. Jos tämä onkin päivä jonka haluan muistaa aina.

Klinikalla minut vastaanotti pirteä hoitaja joka tarjoili juotavaa ja jutusteli mukavia kunnes lääkäri ehti paikalle. Koko klinikalla ei ollut ketään muuta.

Ennen siirtoa istuimme lääkärin kanssa alas, ja sain kuulla, että molemmilla alkioilla meni hyvin. Ne olivat kehittyneet kuten pitikin ja vaikuttivat elinvoimaisilta. Kaikki oli siis oikein hyvin.

Itse toimenpide oli nopea ja kivuton. Olin jännittänyt alkion viemistä kohtuun, sillä aiemmat kokemuksini kohtuun kajoavista toimenpiteistä olivat kamalia, mutta yllättäen se ei juurikaan edes tuntunut. Lääkäri valitteli, että kohtuni seinämä oli sen verran epätasaista, että ultralla oli vaikea nähdä mitään, mutta operaatio onnistui toki käsituntumallakin. Ja sitten alkio oli kohdussa, homma selvä. Labrahoitaja vielä tarkisti, että alkio ei ollut työvälineessä, eli se tosiaan oli siirtynyt kohtuun. Allekirjoitin vielä pakastussopimuksen, jotta toinen alkio päästäisiin pakastamaan.

Toivotin hyvät viikonloput ja kävelin ulos. Narinkkatorilla alkoi olla vähän enemmän elämää, aurinko paistoi korkeammalta. Teki toisaalta mieli tanssia ja toisaalta portaiden käveleminenkin jännitti. Kaikkialla näytti kauniilta.

En osannut ostaa ruokakaupasta mitään, kotona oli pakko vain käydä sohvalle makaamaan.
 
Olo oli uskomattoman outo. Tiesin, että alkio oli vaikka jo saattanut tulla ulos kohdusta, että saattoi hyvin olla, ettei mitään tapahtunut. Ja toisaalta aamu saattoi muuttaa kaiken. Mitä sellaisessa tilanteessa sitten pitäisi tuntea?