Kolme kuukautta

Kolme kuukautta.

Olen odottanut tätä päivää pitkään, laskenut päiviä ja odottanut että saan vähän hengähtää. Ja olen odottanut, että uskallan vihdoin kertoa kavereille, jotka jo ovatkin vähän kyselleet, että mikä tilanne on (ja minun on ollut kamalan vaikea olla kertomatta).

Tiedän kyllä, että ei se tasan kolmentoista viikon rajapyykki nyt mikään takuu mistään ole – tuskinpa keskenmenon todennäköisyys pari päivää aiemmin olisi ollut valtavasti suurempi kuin juuri nyt. Sekin on hyvä muistaa, että edelleen voi sattua ja tapahtua kaikenlaista, eikä etenkään siihen voi tuudittautua, että kun alkuraskaus on sujunut hyvin, myöhemminkään ei voisi tulla mitään vaivoja.

Mutta: tähän saakka on päästy. Kolme kuukautta on joka tapauksessa merkkipaalu, vaikkei teekään autuaaksi. Kolmasosa koko raskauden oletetusta kestosta on ohi, mahassa oleilevaa olentoa kutsutaan jo sikiöksi ja se alkaa olla kehittynyt ihan lapsen näköiseksi. Ja kyllä, suuri osa niistä riskeistä, jotka olisivat kriittisiä koko homman jatkumiselle, on nyt taklattu. Alkio on kiinnittynyt kohtuun, istukka on kehittynyt ja sikiölle on kasvanut kaikista tärkeimmistä elimistä ainakin jonkinlaiset aihiot. Ultrassakin jo näkyi, että sillä on kaksi kättä, selkäranka ja sormetkin.

Vähitellen pitäisi myös itse ihan oikeasti tajuta, että tämä on totta. Pitäisi alkaa toimia. Ottaa kunnolla selvää vanhempainvapaista, alkaa miettiä, miten asunnon järjestän ja perehtyä aika moneen asiaan. Aikaahan on toki vielä puolisen vuotta, mutta toisaalta se on vain puolisen vuotta.

–

Jos tapahtumat tuntuvat etenevän kovalla vauhdilla niin selityksenä on se, että blogi laahaa edelleen vähän jäljessä. Koetan nyt kuitenkin ottaa kiinni eroa nykyhetkeen, ja postailen säästössä olleita kirjoituksia vähän tiiviimpään tahtiin.