Hormonipoli

Ei tullut ihan yllätyksenä, että lapsen saamisessa voisi olla hankaluuksia. Minulla on hankala endometrioosi, joten Kätilöopiston naistentautien poliklinikka oli tullut jo parin vuoden aikana hyvin tutuksi. Lääkkeet osoittautuivat yksi kerrallaan toimimattomiksi, ja leikkaushoidostakin jo puhuttiin. Mahdollisesta raskaudesta oli puhuttu jo yli puolitoista vuotta aiemmin, mutta sittemmin se oli eron myötä jäänyt sivuun. Satuin kuitenkin helmikuun alussa vähän kyselemään, mitä lääkäri oli mieltä mahdollisuuksistani saada lapsia ylipäätään. Jo aiemmin oli ollut puhetta, että endometrioosi saattaa hankaloittaa tilannetta, ja että minun olisi ehkä mahdollista päästä hedelmöityshoitoihin vähän jonon ohi.

Lääkäri lähetti minut verikokeeseen ja lupasi soittaa parin viikon sisällä, jos jotain huolestuttavaa tulisi ilmi. Pari viikkoa meni, ja huokaisin jo helpotuksesta, kunnes puhelu sitten melkein kuukauden päästä tuli. Lääkäri sanoi jotain jostain hormoniarvosta, joka oli turhan alhaalla, ja kertoi tekevänsä lähetteen tutkimuksiin. En silti osannut olla kovin huolissani, tutkimuksiinhan minä vasta olin menossa, eikä mikään aiemmissa keskusteluissa viitannut siihen, että toivo olisi jotenkin menetetty.

Kutsu Naistenklinikalle tuli pian.

Huhtikuussa sitten istuin hormonipoliklinikan odotushuoneessa. Minun lisäkseni huoneessa oli kolme pariskuntaa. Toivat miehetkin mukanaan, ihan kuin tänne ei yksin uskaltaisi, mietin hetken kunnes tajusin, että eihän täällä tutkita vain naisia, joten miesten läsnäolohan voi olla oikeastaan pakollista. Minun silmiini muut näyttivät hermostuneilta. Koetin lukea naistenlehteä mahdollisimman rennon näköisenä. Jostain syystä hermostuneisuus olisi tuntunut säälittävältä.

Laitoin kaverille viestin, että mikä hemmetin reaktio tämä oli yhtään mihinkään. Halusin näyttää, että eihän tässä mitään, tulen vain tarkistukseen, ei minua jännitä enkä ole mitenkään hädissäni tai epätoivoinen. Ja samalla sekunnilla tajusin että minähän olen täällä, koska haluan olla varma että voin saada lapsen, että minusta se on äärimmäisen tärkeää. 

En halunnut näyttää epätoivoiselta, vaikka mitä säälittävää siinä on, että on valmis vaikka mihin saadakseen sen mitä eniten haluaa. Ja mitä noloa siinä muka on, jos haluaa – ja saa – lääkärikäynnille jonkun seuraksi silloinkin, kun ei ole mikään pakko?

Lääkärin luona meni lopulta vain ehkä vartti, ja siinä ajassa tuli selkeä tuomio: hormonitaso oli huono ja munasarjoissakin näkyi vain vähän elämää. Kotona oli pakko ottaa kutsukirjeestä valokuva, sillä se tuntui masentavan merkitykselliseltä.