Joo mä tiedän kyllä
Kun laskettuun aikaan on kolmisen kuukautta, pitää alkaa pikkuhiljaa jo ihan oikeasti jotenkin valmistautua lapsen syntymään. Pitäisi käydä läpi omaisuutta ja järjestellä kaappeja vähän uusiksi, pitäisi jossain vaiheessa kai tehdä jotain hankintojakin. Täytyy siis alkaa miettiä ihan käytännön tasolla, mitä elämä vauvan kanssa on ja mitä se vaatii. Ja kun suureen muutokseen on aikaa vain kolme kuukautta, välillä tulee jo vastaan jotain deadlinen jälkeen tapahtuvia juttujakin: kutsuja juhliin, tapahtumia joihin haluaisi osallistua, puhetta kesästä.
Tässä tilanteessa huomaan yhä enenevässä määrin ympäristön besserwisseröinnin määrän kasvavan. Kun puhutaan hankinnoista, aika monella on vahvat mielipiteet siitä, mitä lapselle nyt ainakin tarvitsee, mitä tavaroita ilman ei voi elää ja mitä lapsen kanssa ei ainakaan voi tehdä. Jos yritän selittää jotakin asuntoni pienestä koosta tai siitä miten olen ajatellut elämäni järjestää, viesti on usein selvä: odotas vaan kun näet ja et voi tietää ennen kuin lapsi syntyy. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa: minä tiedän paremmin koska minulla on lapsi. Sitten vielä ihmetellään, miksi uudet vanhemmat ovat epävarmoja.
Yllättävän monella on pokkaa tehdä hyvin suoraan selväksi, että he tietävät minua paremmin, mikä minulta minun lapseni kanssa tulee onnistumaan ja mikä ei. Että millaiset asiat minä tulen kokemaan raskaina, miten lapseni tulee reagoimaan mihinkin asioihin ja mistä tulee ongelmia. Yleensä se oletus on, että elämäni tulee menemään kuten heidän elämänsä. Siinä sitten samalla unohtuu, että elämäni ei nytkään ole sama mikä heillä oli juuri ennen lapsen syntymää, joten tuskinpa tilanteet ovat identtisiä lapsen syntymän jälkeenkään. Lapsia on erilaisia, mutta vähintään yhtä erilaisia ovat vanhemmat.
Jotkut pitävät kestovaippoja ihan kätevinä. Aika moni selviää lapsen kanssa ilman autoa. Lapsia näkyy monenlaisissa tapahtumissa Priden puistojuhlasta festareille. Jotkut reissaavat lasten kanssa ympäri maailman. Vauvat ja vanhemmat ovat selvineet hengissä niin perhepedissä kuin omissa sängyissäänkin. Ilman hoitopöytää on mahdollista kasvattaa lapsi. Osalle äideistä ei ole valtava ongelma irtautua lapsesta muutamaksi tunniksi jo hyvin varhain.
En väitä, että pystyisin ennustamaan täysin, millaiseksi tuleva elämäni muotoutuu, tai että kaikki sujuisi lapsen kanssa täydellisesti, mutta ei se silti tarkoita, ettei mikään suunnitelmistani voisi toteutua.
Pelastuksena kaiken keskellä on äitini. Kun ostin liput Ultra Bran keikalle Ruisrockiin, löytyi heti useampi kommentoija, jonka mielestä ”silloin voi olla vähän eri prioriteetit”, ”jos lapsi ei suostu syömään pullosta, et voi mennä” ja ”odota vaan, vielä huomaat että kyllä se elämä tulee muuttumaan kuule aika paljon”. Mutta äiti sanoi että lähtee ihan mielellään kesäretkelle Turkuun, ja että eiköhän siihen joku toimiva järjestely löydy, miten pääsen keikan kuuntelemaan. Ja että jos nyt tulisikin jotain yllättävää, niin luultavasti sen lipun saa myytyä. Ihana äiti.
Vielä sinä tulet näkemään -kommenteissa paistaa läpi ajatus, että ihan kuin elämässäni ei koskaan ennen olisi ollut mitään vastoinkäymisiä, enkä olisi joutunut kohtaamaan sitä karua faktaa, että kaikki ei mene niin kuin haluaisi.
Voi kuulkaa. Kävin juuri tuossa läpi ensin avioeron, sitten tuomion siitä etten ehkä koskaan saa lapsia, ja sitten hedelmöityshoidot yksin. Kaiken tuon keskellä tuli kyllä aika raadollisen tarkasti pohdittua, mitä kaikkea rankkaa elämä voi sisältää, ja mistä kaikesta luopumista lapsen hankkiminen voi vaatia. Olen hyvin tietoinen siitä, ettei elämässä saa kaikkea haluamaansa, ja että joskus ei riitä vaikka kuinka yrittäisi tehdä parhaansa. En tule murtumaan siitä, jos en pääsekään Ultra Bran keikalle. Mutta siitä tulen murtumaan, jos pitää jo ennalta luopua kaikista omista haaveista ja ideaaleista, lopettaa unelmointi ja keskittyä siihen mikä kaikki ei tule onnistumaan.