Vauvalandiasta moi

Pääsin lopulta sairaasta oltuani siellä viikon ja nyt olen toisen viikon verran koettanut rauhallisesti opetella elämää lapsen kanssa. Olemme tosin vanhempieni luona, sillä heti sairaalasta palatessani oli selvää, että heti en olisi yksin pärjännyt. Olo tuntuu edelleen paitsi vähän voimattomalta myös aika epävarmalta. Äkillinen sairastuminen taisi olla aikamoinen isku itsevarmuudelle.

Kuluneet kolmisen viikkoa ovat mielessä yksi sumu, valtavasti isoja tapahtumia, jotka tuntuvat kulkeneen ohi järjetöntä vauhtia. Vastahan kolme viikkoa sitten valmistauduin suoraan Arka paikka -haastatteluun ja mietin, mihin vaatteeseen vatsani tungen. Sitten istuin studiomeikeissä haastateltavana, ja naureskelin sen jälkeen, että olinpa normaalia tyylikkäämpänä kaupungilla. Kulutin aikaani keskustassa reilun tunnin ennen käyntiä Naistenklinikalla ja pohdin, että olihan se olo jo aika heikko.

Naistenklinikalla lääkäri oli hiukan myöhässä, ja kun hoitaja tuli luokseni pahoittelemaan tilannetta, sanoin että eihän tässä kiire ole, mutta vähän on heikko olo. Pääsin lepäilemään ennen vastaanottoa ja kun vihdoin kerroin lääkärille kaikki epämääräiset oireet, vastaus oli: ”Kuulostaa siltä, etten enää päästä sinua kotiin.” Ja niin käynti, jolla kyllä olikin tarkoitus puhua mahdollisesta synnytyksen käynnistyksestä, kääntyikin siihen että käynnistys tehtiin siinä saman tien, vastaanottohuoneessa. Siinä sitten tekstailin äidille että nyt mennään, hyppää junaan ja sain heti saman tien ensimmäisen kivuliaan supistuksen.

Ensimmäiset tunnit murehdin lähinnä, miten kissa saadaan kotoani, mutta sitten yksi kaveri kävi hakemassa avaimen ja toimitti kissan hoitoon ja äitini sairaalaan, yksi saapui jo ennen äitiä sairaalaan alkuvaiheen tuokse ja kissanhoitajaksi lupautunut laittoi monta rauhoittavaa viestiä. Yksi kaveri vielä soitti katsoneensa haastattelun, ja että: ”Et vissiin vielä synnyttämässä ole”, mikä aloitti kohtalaisen huvittavan keskustelun.

Seitsemän maissa illalla äitini oli sairaalassa, kissa hoidossa ja supistukset tulivat aika säännöllisinä, yhdeksän jälkeen puhkaistiin kalvot (jostain järjenvastaisesta syystä olin kuvitellut sen koskevan ja pelännyt sitä, vaikka eihän se tietenkään tuntunut missään), puolilta öin pääsin synnytyssaliin ja sain epiduraalin ja ennen seitsemään vauva syntyi. Ja kaikki sujui ihan malliikkaasti, äidin hieronnat, suihku ja epiduraali pituvät kivut siedettävinä enkä ehtinyt turhia pelätä. Oikeastaan toistuvasti yllätyin, että joko nyt – niin käynnistyksen, kalvojen puhkaisun, epiduraalin kuin ponnistamisen kohdallakin. Lapsen synnyttyä olinkin lähinnä hämmentynyt, että eihän se ollutkaan niin kamalaa.

Ja nyt se nukkuu tuossa vieressä sohvalla, olen väsynyt enkä tiedä milloin oikeasti kykenen ihan järkevään elämänhallintaan, mutta silti: se on tuossa, se on hengissä ja se on terve. Ja minäkin tervehdyn joka päivä.