Hyvää odottaen

Parin viime viikon aikana on ahkerasti toisteltu Mauno Koiviston ajatusta siitä, että yleensä kannattaa odottaa asioiden menevän hyvin, sillä se, että odottaa niiden menevän pieleen, saattaa vaikka saada ne menemään pieleen. Olen samaa mieltä: ainakaan minä en yksinkertaisesti jaksa, jos aina oletan pahinta. Pahimman varalle voi kyllä miettiä suunnitelmia, mutta silti on enimmäkseen vain pakko luottaa.

Tällä luottamuksella suhtauduin etukäteen elämään vauvan kanssa. Aikamoinen itseluottamus onkin tarpeen, jos ylipäätään meinaa hankkia lapsen yksin. Siinä on vaan uskottava, että itse jaksaa ja pystyy. On tehtävä suunnitelmia, kerättävä tukijoukkoja ja hankittava tietoa, mutta aika paljon on pakko vain luottaa että kyllä se jotenkin hoituu.

Olen nyt ollut lapsen kanssa kotona ilman tukijoukkoja kaksi vuorokautta. Alku on jo näyttänyt, että joskus vankimminkin rakennettu luottamus vapisee. Ja kun väsyttää, jokaista lihasta koskee ja lapsi itkee, se vapisee aika paljon. Luulen, että aika moni tuore vanhempi tunnistaa tämän tarinan.

No, mitä sinkkuäiti silloin tekee, kun vaihtoehtona ei ole soittaa itkupuhelua miehelle töihin? Minä tein eilen illalla kuten niin usein muulloinkin heikolla hetkellä, eli soitin äidilleni. Puolen tunnin itkupuhelun aikana äitini rauhoitteli, lupasi että homma alkaa sujua, että kunhan saan nukuttua, olo helpottaa. Hän muistutti, että on normaalia välillä vain odottaa että joku muu tulee paikalle ja ottaa hetkeksi lapsen, ja että tunteiden ailahtelutkin kuuluvat asiaan. Ja hän hoki uudestaan ja uudestaan, että olin viettänyt vasta yhden vuorokauden yksin, ja se on aika vähän.

Anna itsellesi edes vähän armoa, äiti sanoi. Niinpä. Sitä ihanaa lattemammailua ehtii elää vielä monta kuukautta, nyt ei tarvitse huolestua, vaikka parkuisikin pari kertaa päivässä yhdessä lapsen kanssa.

Koetan ulottaa armon tänne blogiin, ja olla murehtimatta siitä, että tänne ei paljon asiaa kerry.