Superäiti

Tykkään olla supernainen. Haluan olla supernainen. Toivon, että olisin se ihminen, joka tekee hienoa uraa, jolla on kiva asunto (joka pysyy siistinä), joka leipoo sämpylät ja valmistaa terveellistä ruokaa, joka tekee seikkailumatkoja – ja joka hoitaa lapsensa siinä sivussa erinomaisesti, jaksaen yhä hassutellakin. Haluan olla tyyppi, joka pystyy ihan mihin vaan, joka aina jaksaa.

Lapsen hankkiminen yksin pakottaa aika usein jonkinasteiseen supernaismeininkiin. On keksittävät kikat siihen miten asunto siivotaan ja ruoka laitetaan niinäkin päivinä kuin lapsi ei haluaisi olla sekuntiakaan yksin. On selvittävä katkonaisista öistä, kakkakatastrofeista, viidensistä saman päivän aikana likomäriksi puklatuista vaatteista ja kaikesta muustakin ilman romahdusta, sillä sitä lasta nyt vaan ei useimmiten voi tyrkätä yhtään kenellekään. On jaksettava kuskata koko porukka esimerkiksi junaan, on kannettava kissanhiekkasäkit kaupasta vaunuja työntäen vaikka niitä ei meinaisi jaksaa kantaa silloinkaan kun ne ovat ainoa ostos. On muistettava ja hoidettava neuvoläkäynnit, pankkiasiat, ihan kaikki sopiminen ja paperisota mitä lapseen ja omaan talouteen liittyen on olemassa. Isot ja pienet jutut, niistä on selvittävä ja silloin kun ei pysty tai jaksa yksin, on osattava pyytää apua. Kyllähän se väsyttää.

Kuten sanottu, tykkään olla supernainen. Siksi koen jotain sairasta tyydytystä siitä, että selviän kaikenlaisista koettelemuksista. Kun ekaa kertaa matkustin junassa lapsen ja kissan kanssa, kamalan flunssaisena ja väsyneenä, mietin, että hitto, minähän pärjään. Mutta samalla kyllä mietin, että olisi ihan kiva jos aina ei olisi pakko.

Olin kyllä oppinut sen jo ennen lastakin, että pärjääjän rooli voi olla aika rankka. Kun on ihminen, joka selviää vaikka mistä, niin jotenkin sitä helposti joutuukin selviämään vähän liian paljosta.

Tiedostan kyllä, että olen itse pahin odotusten asettaja. Ei kukaan arvostele, jos koti on sotkuinen eikä tarjolla ole leivonnaisia, mutta itse kyllä toivoisin, että niin olisi. Kaikkien muiden mielestä on ihan ok, jos en saa äitiyslomalla mitään aikaan.

Osaan toki elää itselleni asettamieni vaatimusten kanssa, sillä sitä samaahan olen tehnyt ennenkin, hokenut itselleni, että on ihan ok, jos olen ihan tavallinen keskinkertainen tyyppi. Ei se tilanne lapsen saamisesta varsinaisesti muutu.

Olen ylpeä siitä, että olen mielestäni aika hyvin osannut priorisoida. Jätän mielummin siivouksen kuin lapsen kanssa hassuttelun. Huolehdin ensisijaisesti nukkumisesta ja syömisestä, vähemmän kaikesta muusta. Mutta mielessä, siellä taustalla, yritys olla supernainen kyllä elää ja voi hyvin. Se ei osaa hyväksyä, että lapsi on vasta neljä kuukautta, eikä se ole pitkä aika opetella ihan vain selviämään uudessa tilanteessa, joten se että arki on viimeisen reilun kuukauden aikana alkanut sujua aika ongelmitta on oikeasti jo ihan hieno juttu. Sille on muistutettava päivittäin, mistä kaikesta tässä on selvitty, ja mitä kaikkea olemme jo kesänkin aikana tehneet.