Parasta ikinä

Hymy. Ei sille mitään voi, se on addiktoivan ihanaa. Hurmaahan se kaikki muutkin, mutta minä en väsy siihen koskaan.

Pari viikkoa sitten äitini kuunteli minua lapsen kanssa, ja sanoi että nyt taitaa olla äiti ihan sekaisin onnesta. Ja se on kyllä totta. Kun vauva juhannuksen tienoilla, vähän alle kaksikuisena, alkoi hymyillä usein ja jokellella, minä ihastuin siihen ihan uudella asteella.

Se, että lapseen saa kontaktin, helpottaa sen kanssa olemista ja saa jaksamaan. Ainoa palaute toiminnastani ei ole enää vain itku, ja niinhän se on että myönteisen palautteen teho on yleensä kielteistä suurempi. Ja toisaalta kun lapsi naureskelee ja juttelee, voi olla aika luottavainen että kyllä se ihan kunnossa on, ei ole syytä suurempaan huoleen. Omakin tuuli pysyy hyvänä kun tiedän että olemalla iloinen saan lapsenkin olemaan iloinen.

Aamuisin herään yleensä aina sekavan unisena, ajatuksen täysin jumissa. Könyän lämmittämään lapselle ruoan ja istun sen kanssa sohvalle. Siinä se syö, alkaa hymyillä ja jokeltelee niin paljon etten unisena mitenkään jaksa jutella niin paljoa lapselle takaisin. Ihmettelen paitsi lapsen energiaa, myös että miten olen onnistunut saamaan tällaisen tyypin elämääni.