Ei enää koskaan

Täytin päiväkotihakemuksen. Päivitin LinkedInin. Väestöliitosta tuli kirje, että pakasteessa oleva alkioni on yhä tallessa, vaikka yritysoston myötä hoitoja antaa nyt eriniminen firma.

Ihana tyttäreni kasvaa ja on päivä päivältä vähemmän pikkuvauva – kuten kaverini sanoivat, se näyttääkin jo ihan ihmiseltä eikä vain vauvalta.

Kaikki tämä saa miettimään, että tässä tämä nyt on. Vaikka joskus elättelenkin haaveita täydellisestä puolisosta, paremmasta rahatilanteesta ja jotenkin ihmeen kaupalla yhä toimivista munasarjoista, on koko ajan todennäköisempää, että minulla ei enää koskaan ole vauvaa. Siinä ajatuksessa on totuteltavaa.

Alku kahdestaan lapsen kanssa on sujunut hyvin, ja suurimman osan ajasta tuntuu, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Meidän kahden pieni perhe on hyvä tiimi, meillä on hauskaa keskenämme ja arki kahdestaan tuntuu ihanan hallittavalta. Olen lapsesta niin onnellinen, että enimmäkseen tuntuu, etten kaipaa mitään muuta.

Mutta kun on koko elämänsä kuvitellut perheen tietyllä tavalla, ja kun se sattuu vielä olemaan se malli, joka toistuu aivan kaikessa oli kyse sitten mainoksista, vanhemmuusoppaista tai tapahtumien perhelipuista, on vähän totuttelemista siinä, että oma malli onkin jotain muuta. 

Monenlaista tulee mietittyä. Että niin, minulla ei ole koskaan poikaa, jolle antaa se nimi jonka valitsin jo vuosikausia sitten. Vaikka joskus löytäisinkin puolison, hän ei tule muistamaan tytärtäni vauvana. Jopa sitä joskus mietin, että tosiaan, minä en enää koskaan ole raskaana, en saa kokea niitä ensimmäisiä päiviä. Ainoa äitiyslomanikin on jo yli puolen välin.

Olen kuitenkin päättänyt, että yksin en toista lasta hanki. Tuntuu, että siinä olisi minulle liikaa niin jaksamisen kuin kaiken muunkin puolesta. Haluan tehdä kiinnostavia töitä ja tuntuu että taloudellisia haasteita on nytkin jo aivan riittämiin. Paitsi että toinen äitiysloma olisi töiden ja rahan takia entistäkin isompi ongelma, olisi kahden lapsen kanssa tietysti enemmän tasapainottelua myös sairastamisten, matkustamisen ja ihan kaiken kanssa. Puhumattakaan isomman asunnon tarpeesta. Enkä kyllä todennäköisesti enää tulisi raskaaksi, ja jos tulisin, raskaudessa olisi aiempaakin isommat riskit, eikä yksinhuoltaja voi sellaisia oikein ottaa. Ja kun raskaaksi tuleminen olisi jo nyt hyvin epätodennäköistä, on epärealistista edes kuvitella, että ehkä sitten joskus jos löytyy joku puoliso.

Välillä tämän kaiken miettiminen viiltää aika syvältä. Sillä kyllä, minä olisin halunnut enemmän kuin yhden lapsen, olisin halunnut lapselleni sisaruksen, enkä pistäisi yhtään pahakseni, jos saisin vielä joskus elää tätä vauva-aikaa. On vain opittava hyväksymään se, että näin tämä nyt on, ja keksittävä uusia haaveita.

Toisaalta, kun on pelännyt kuollakseen että saako koskaan lasta, voi ajatuksen siitä, että lapsia tulee vain yksi, pistää oikeaan mittakaavaan. Kuten muutenkin elämässä, on tärkeämpää muistaa mitä sai, kuin miettiä mitä jäi saamatta.