Äidin ohjelmatoimisto

Olen laskemassa vauvaa hoitoalustalle ja sen suu vääntyy mutruun uhkaavasti itkua enteillen. Äkkiä suustani alkaa pursuta reipasrytminen ja täysin mielipuolinen laulu jonka läheskään kaikki sanat eivät välttämättä ole mitenkään yleisesti käytössä olevaa suomea. Osa minusta laulaa menemään tyytyväisenä kykyynsä saada laululla lapsi pysymään rauhallisena, osa miettii samaan aikaan että ei helkkari sentään tätä meininkiä.

Lapsen myötä olen löytänyt itsestäni kyseenalaisen kyvyn puhjeta lauluun aiheesta kuin aiheesta kuin musikaalissa konsanaan. Usein sanoitan esimerkiksi lastenlauluja uudestaan jollain ympäristöstä löytyvällä aiheella, välillä kehitän sävelenkin siinä matkan varrella. Tyypillisesti sekä sanat että sävel ovat hyvin yksinkertaisia ja toistavat itseään. Tärkeintä on jonkinlainen iloiseksi kuvittelemani reippaus. En ole varma onko lapsen reaktio enemmän merkki tyytyväisyydestä ohjelmistoon vai tyrmistynyt hiljaisuus jonka aikana se pohtii että varmaan fiksuinta vaieta että tuo lopettaa elämöintinsä mahdollisimman pian.

Laulamisen lisäksi olen huomannut kykeneväni keksimään jonkinlaisia runoja tai loruja lähes aiheesta kuin aiheesta. Ei asiaa josta en voisi jotain riimitellä tai lausua ja aina on hyvä hetki muutamille alkusoinnuille (”pienet pöksyt pistetään pienelle potkijalle” jne). Puolustaudun sillä, että luin jostain että lapset pitävät loruilusta ja että se tukee niiden kielen kehitystä (ja minullahan tosiaan on siitä fiksaatio), mutta se ei saa juttuja kuulostamaan yhtään fiksummilta. 

Niin se vaan vanhemmuus opettaa joo. Laulamisen ja loruilun lisäksi keksin lapselle viihdykettä ja tuijoteltavaa ties mistä korteista, aikakausilehdista ja asunnossa lojuvista esineistä ja viihdytän sitä huikkailemalla touhujeni ohessa milloin mitäkin älyttömiä tervehtimisiä (”äiti on täällää-ää!” äänen korkeutta ja voimakkuutta vaihdellen kuulostaa jo riittävän omituiselta). Kasassa on siis koko ohjelmatoimiston verran erilaista viihdytystä, kaikki yhtä sekopäistä. Kaiken tämän keskellä sitä miettii että ihanko oikeasti mä teen tätä kaikkea. Ja että pitäisikö itkeä vai nauraa kun omat jutut on niin surkeita.

Pelkään jo ennalta hetkeä jolloin alan lauleskella tai hokea lorujani jossain julkisella paikalla, enkä pidä mahdottomana että hokisin niitä vaikkei lapsi olisi välittömässä läheisyydessäni. Mielipuolen leimalta ei voi välttyä enkä voisi siitä oikeastaan ketään syyttääkään, sillä esitykseni ovat usein aikamoisen maanisia ja aina täysin älyvapaita.

Sanokaa kiltit, etten ole ainoa oman elämänsä musikaalitähti.