Avoimuus
Jäin äitiyslomalle tämän viikon alussa. Läksiäisiä varten pomo kysyi, kuinka avoimesti olen kertonut tilanteestani töissä (ajatuksena kai että pitääkö aihetta jotenkin vältellä).
No, minähän olen puhunut varsin suoraan. Jos asia on jotenkin tullut ilmi, olen sanonut että olen ihan yksin tätä lasta hankkimassa, ja aika monesti olen myös maininnut, että tässä on takana terveyteen liittyviä syitä ja ihan senkin olen selventänyt, että lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla ja lahjoitetuilla siittiöillä (tämähän tulee esiin esimerkiksi siinä, että en yhtään tiedä, millaisia geenejä lapselle sieltä tulee).
Kaikki tämä on tullut keskusteluissa mielestäni aika luontevasti. Ei minulla ole tässä mitään hävettävää tai salailtavaa, joten miksi en voisi asiasta puhua.
Olen miettinyt, miksi alusta asti tuntui niin luontevalta jutella lapsen hankinnasta useille ihmisille – paljon useammille, kuin aiheesta yleensä suunnitteluvaiheessa tai aivan raskauden alussa puhutaan. Yksi syy on toki luonteeni: olen ylipäätään aika avoin, en halua valhdella enkä keksiä tekosyitä, vaan tuntuu helpommalta kertoa suoraan, mitä omassa elämässä on meneillään. Toisaalta myös tilanteen erikoisuus toi osansa. Tämä ei ole ihan tavallista lapsenhankintaa, joten tässä on riittänyt ihmettelemistä, hoidot vaikuttivat arkeenkin. Ajattelin myös että oli helpompaa selittää asiaa jo varhaisessa vaiheessa eikä sitten ihan yllättäen kertoa olevansa raskaana, yksin elävältä kun sitä ei yleensä odoteta. Ajattelen myös, että turha tästä mitään tabua on luoda, tai että kun se sellainen monelle on, voin sitä vähän purkaa. Ihan hyvinhän siitä voi puhua, että tässä on nyt vähän haasteita ja niitä pitää taklailla.
Haluanko puhua kavereiden kanssa myös siksi, että minulla ei ole sitä puolisoa, jonka kanssa näitä ajatuksia purkaa? Ehkä. En toisaalta toistaiseksi ole ihan kamalasti osannut puolisoa kaivata näitä pohdintoja tukemaan. Olen ollut niin varma siitä, että haluan tätä ja että kyllä tämä juttu jotenkin hoidetaan, ettei sitä ole ihan kamalasti tarvinnut vatvoa. Kaverit ovat tsempanneet, joten olo ei todellakaan ole ollut yksinäinen. Jollain tapaa on myös tuntunut hyvältä, että tämä on minun oma juttuni. Minun unelmani, minun yritykseni. Voi olla, että se liittyy surkeasti päättyneen avioliittoni luomaan tunteeseen siitä, ettei elämäni ole omassa hallinnassani, etten voi vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu, ettei mikään tekoni voi pelastaa lopputulosta. Nyt se, että sain päättää itse, kysymättä keneltäkään, että hoitoihin ryhdytään, ja mahdollisimman pian, tuntui hyvältä ja loi varmuutta.
En voinut vaikuttaa hormonitoimintaani, siihen, kiinnittyikö alkio kohdunseinämään, tai pysyykö se siellä, mutta muuten tilanne on ollut pitkälti omissa käsissäni. Minä sain päättää aikataulusta, riitti että minä ehdin juoksemaan lääkäreillä. Jos minun hermoni pysyvät hallinnassa, kenestäkään muusta ei tarvitse murehtia. Riittää, jos minä osaan sopeutua tilanteeseen, ja opin pärjäämään lapsen kanssa.
Se, että puhuin ajoissa kavereille teki jollain tapaa tästä projektista myös tosi yhteisöllisen: kaverit jännittivät kanssani, milloin hoitoihin päästään, tsemppasivat ja odottivat innoissaan, miten sujuu. Tuntui kivalta, että jo ihan alussa aika moni tiesi, missä mennään.
Sittemmin olen kyllä päässyt yllättämäänkin ihan riittämiin: en ole mainostanut raskautta somessa, joten edelleen tulee vastaan kavereita, jotka eivät ole edes tienneet minun olevan raskaana. Ja nythän se onkin sitten jo mielenkiintoisempi keskustelu. Mutta mikäpä siinä, kerron taas suoraan että mistä tässä kun kyse.