Ei omena kauas…

Jokaisella neuvola- ja poliklinikkakäynnillämme puhutaan siitä, että lapsi on pieni. Eihän siinä sinänsä mitään, ihan hyvä että kasvua seurataan, mutta jotenkin minun on ollut vaikea ottaa keskusteluja pienestä koosta kamalan vakavasti. Olen toistuvasti sanonut, että olen itsekin ollut tosi pieni lapsi, mutta jotenkin on jäänyt tunne, että lääkärit eivät jotenkin usko sanojani. Sitä on vaikea selittää, mutta tuntuu kuin lääkäreiden mielestä liioittelisin. Että ne uskovat, että olin pieni, mutta en nyt sentään niin pieni kuin lapseni.

Noh, vanhempieni luona ollessani kaivoin sitten esiin oman vanhan neuvolakorttini. Kokokirjauksia lukiessa oli melkein vaikea uskoa silmiään. Lapsi on nimittäin aivan saman kokoinen kuin minä: esimerkiksi neljäkuukautisena olen ollut sitä kolme millimetriä pidempi. Painoa minulla on alusta saakka ollut hiukan enemmän, ja nelikuukautisena ero on korostunut, mutta siitä en ylläty, koska lapsi on tosiaan syönyt huonommin sen jälkeen kun aloin taas antaa sille rautaa (nyt se tilanne on onneksi helpottanut kun lapsi syö enemmän soseita, joten eiköhän painokin nouse). Päänympärys lapsellani taas on muutaman millimetrin suurempi kuin minulla on ollut samanikäisenä.

Ehkä neuvolakorttia voi hyödyntää myös arvioidessaan tulevaa. Vuoden vanhana minä olen ollut 71 cm, ja kolmevuotiaana 87 cm. Jos lapsi siis jatkaa samaa kaavaa niin kaapissani jo olevat lahjaksi saadut koon 80 vaatteet saavat siellä vielä hetken odotella.