Ei tämä nyt niin kamalaa ole

Tällä viikolla on uutisoitu perhebarometrin tuloksista, joiden mukaan yksi syy siihen miksi lapsia hankitaan myöhemmin ja vähemmän on se, että kuva perhe-elämästä on ankea. Nuorten aikuisten mielissä elämä lasten kanssa on rankkaa ja tylsää ja aika moni myös ajattelee, että se on pakosti kliseisen omakotitalo-lähiö-koira-tuulipuvut-kaavan toistamista. 

Sitaatti printti-Hesarissa tiivisti tunteet niin upeasti että nauroin aamupalapöydässä ääneen:

Niinpä! Huhhuijaa!

Luin itse kaikenmaailman äitiysblogeja ja seurasin muutenkin kovasti vanhemmuuskeskusteluja vuosi tolkulla ennen lapsen saamista. Ja juu, aika monesti niistä välittyvä kuva oli juuri tuollainen. En ihmettele jos ei houkuta. Jopa alkulauseesta aistimani ”sanotaan nyt näin ettei kukaan loukkaannu”- tunne on tuttu.

Tämän syksyn aikana olen useamman kerran puhunut tästä perheellisten kavereideni kanssa: eihän tämä ole niin kamalaa. Tai oikeastaan: tämähän on aika kivaa!

Jokaisen kokemus lapsenhoidon rankkuudesta on toki omansa ja kaikenlaisia ongelmiahan siinä voi tulla. Mutta ainakin minä olen monesti viimeisen seitsemän kuukauden aikana miettinyt, että tässähän pärjätään aivan hyvin. Enkä ole ainoa, jonka kokemus on tällainen. Juu, toki välillä nukutaan huonosti, ja kyllä, lapsessa on etenkin yksinhuoltajana tosi tiiviisti kiinni, mutta kun minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä että oikein hyvin. Lapsi on ihana ja enimmäkseen meillä on hauskaa yhdessä.

Tässä vaiheessa saan sitten kuulla, että minulla on ”helppo lapsi”. No, ehkä (jos nyt haluaa noin luolitella). Mutta sehän se pointti onkin, että kyllä näitä ”helppoja” lapsiakin on, omassakin tuttavapiirissä useampia. Näitä, jotka ovat perusterveitä ja jotka nukkuvat ja syövät kohtalaisesti ainakin yleensä. Ei jokaisella lapsella ole koliikkia tai valtavia ongelmia nukkumisessa. Huonosti yönsä nukkuva lapsi voi olla päivisin yksi auringonpaiste.

Ja toki, joskus on huonoja päiviä, mutta missä elämäntilanteessa ei ole? Lapsen kanssa menee joskus hermot, mutta niin menee työelämässäkin. Kyllä minulta ainakin riittää enemmän ymmärrystä vatsakipua itkevälle vauvalle kuin työtehtävistään ilman kehitysehdotuksia marisevalle keski-ikäiselle.

Ehkä meidän vanhempien pitäisi vähän enemmän puhua myös siitä, mikä lasten kanssa on hauskaa. Sillä vaikka joskus tekee hyvää sanoa suoraan että nyt ei paljon naurata, niin jos jauhamme vain ongelmista, se voi luoda meille itsellemmekin sen kuvan, että kaikki on pelkkää kamaluutta.

Jotenkin ongelmista puhumisesta ja vanhemmuuden rankkuuden toistelusta on tullut normi. Minäkin olen jopa miettinyt, voinko kirjoittaa tänne, että lapsi nukkuu hyvin tai ettei äitiys tunnu yhtään vaikealta. Olen miettinyt, onko se lesoilua, toisten ongelmien vähättelyä tai tarkoittaako se, ettei lapsen hankkimisessa yksin olisi mitään haasteita. Eikä sen niin pitäisi olla. Kun elämämme on suurimmaksi osaksi kivaa, olisi hassua jos blogi kertoisi vain ne ikävät jutut.