Hedelmöityshoitoklinikalla

Eka kerta hedelmöitysklinikalla, jotenkin näin se meni.

Jännittää.
Mietin jo alaovella, että arvaakohan kaikki mihin olen menossa, vaikka rakennuksessa toimii useita yrityksiä. Ilmoittautumisessa hoitaja kysyy nimeä ja minun on pakko tarkentaa että minunko vai lääkärin. Tuntuu etten tajua enkä kuule mitään mitä hoitaja sanoo. On hiljaista, vain yksi pariskunta lisäkseni. Turvaudun taas kerran naistenlehteen rentoutuakseni tai ainakin vaikuttaakseni rennommalta (mikä ihme tässä on että jännittäminen nolottaa näin paljon?).

Onko se nyt menoa?
Olen mielestäni jo tutkinut asioita aika paljon ja tilanteeni on selvä, joten ajattelen että nyt vain tehdään aikataulut ja ryhdytään hommiin. Mutta ei se nyt ihan niin mene. Eka kerta on vain juttelua. Lääkäri käy läpi täyttämäni esitietolomakkeen tiedot ja määrää minut psykologin, endometrioosilääkärin ja kardiologin luokse ennen kuin aloitamme mitään. Kaikenlaisia verikokeitakin pitää ottaa pitkä lista. Olen vähän huolissani hidastuksesta – ne hormonipolin lääkärin sanat kiireestä kaikuvat yhä päässäni, mutta homma ei kuulemma ole viikoista kiinni.

Kelpaanko?
Keskustelussa on pieni kuulustelun maku, tai ainakin sellaiseksi sen tulkitsen päässäni. Saan selittää perheestäni, lähipiiristäni, siitä miten pitkään olen lasta suunnitellut ja miten aion koko hommasta selvitä. Kerron ummet ja lammet elämästäni, jossain vaiheessa mietin että tarvitsisikohan tässä ihan näin paljon jaaritella.

Lääkäri kertoo, että voisi periaatteessa kieltäytyä hoitamasta minua, mutta keskustelumme perusteella hän ei ole havainnut mitään syitä kieltäytyä – jos esimerkiksi kardiologin käynnillä ei paljastu mitään. Se tuntuu tavallaan lohdulliselta: että Suomessa ei rahallakaan saa ihan mitä vaan, että täällä ei hoideta jos ei uskota, että hoidettava pystyisi kantamaan vastuun lapsesta. Kaikenlaiset kohutarinat maailmalta kuutoset synnyttäneistä yksinhuoltajista eivät ole mahdollisia Suomessa, ja sehän on hyvä.

Lääkärin kommenteista tulee myös sellainen olo, ettei minun tarvitse enää selitellä tai puolustella itseäni. Että täällä minua ei epäillä tai kummeksuta, en ole mikään erityinen poikkeustapaus.

–

Lähden klinikalta vähän pettyneenä, koska tuntuu, ettei homma edennytkään vielä mihinkään. Onneksi aika sekä Kätilöopistolle endometrioosin takia, että kardiologille hormonipolin lääkärin lähetteestä ovat jo tiedossa, ja klinikan psykologillekin sain heti ajan.

Parin päivän päästä postissa tulee lasku, vähän alle sata euroa juttutuokiosta. Se tuntuu naurettavalta summalta, mutta tiedän, että satanen on vasta alkua ja loppupeleissä pikkusumma. Ahdistaa. Ahdistaa rahanmeno ja odottelu, pelottaa että tutkimuksissa löytyy joku syy miksi kroppani ei kestäisi raskautta, ärsyttää, että kaikki mahdollinen elämässä tuntuu epävarmalta.

Mutta olen myös toiveikas ja tyytyväinen, kun homma on saatu edes jollain tasolla alkuun. Jostain syystä tuntuu, että kyllä tästä vielä jotain tulee.