Hyvää läheistenpäivää
Pari helsinkiläistä päiväkotia päätti juhlistaa läheistenpäivää (Ylen uutinen täällä), tai siis kutsua isänpäivän kunniaksi järjestämäänsä tilaisuutta läheistenpäiväksi. Tai siis, oikeastaan mikään aiheesta kirjoitetuista uutisista ei oikein kunnolla avaa että mitä oikeastaan ihan tarkalleen tapahtuu, miten asiasta on viestitty ja jos vaikkapa askarrellaan, niin kirjoitetaanko useimpien lasten kortteihin edelleen ihan entiseen tapaan se ”Hyvää isänpäivää” vai mikä tämä kuvio on. Otsikoissa vedettiin mutkat suoriksi ja eiköhän aika nopeasti löytynyt tahoja paheksumaan sitä että isiä vähätellään ja mitenkäs sitten äitienpäivää saa viettää (no, kuulemma äitienpäivää aiotaan kutsua samalla läheistenpäivän nimellä näissä parissa päiväkodissa).
On siis oikeastaan aika vaikeaa ottaa kantaa juuri tähän nimenomaiseen tapaukseen ja siihen, että kuinka fiksusti on toimittu. Monelle tämä homma meni kuitenkin siinä määrin tunteisiin, että kaupungin hallinnossa työskentelevä tuttuni kertoi heidän saaneen vihaista palautetta, huorittelua ja uhkauksia. Huh.
Itse havahduin vähän aikaa sitten siihen, että meidän perheemmehän on tosiaan yksi niistä, joille nämä perinteet eivät ole välttämättä ihan ongelmattomia. Olen toki kirkkoon kuulumattoman perheen kasvattina tottunut jo lapsena siihen, että joskus voi olla vähän hämmentynyt ja ulkopuolinen olo. Kun menin seurakunnan esikouluun kun kaikki muutkin perhepäivähoitajan hoidokit menivät, ihmettelin että mitä ihmettä täällä puhutaan ja että miksi pitää laulaa näitä tylsiä, rauhallisia hoilotuksia kun kivempaakin musiikkia on. Ala-asteella pohdin, että käyttäydynkö nyt kamalan huonosti jos en laita sormia ristiin opettajan niin kehottaessa, ja keskityin ihmettelemään uskonnollisten tekstien omituisia sanoja (esimerkiksi ”tykö” herätti huomioni). Mutta uskonto on silti eri juttu, sillä virttähän voi olla ihan mukava lauleskella vaikkei tajuaisi mitään sisällöstä, mutta isänpäiväkortin askarteleminen kun ei ole isää on varmaankin omituista.
Eikä tässä tietenkään ole kyse vain siitä kortista. Minun tyttärellänihän on vaari, jolle se kortti tosiaankin kelpaa askarrella, eli kyllähän meillä isänpäivää vietetään. Päiväkodissa työskentelevä kaverini vakuuttikin, että askarteluista ei ongelmaa tule, kyllä päiväkodissa ollaan totuttu kyselemään jo etukäteen, olisiko joku sopiva tyyppi, jolle sen kortin voisi tehdä. Pienen tirppanan ei siis siinä vaiheessa tarvitse itse osata selittää perhemalliaan ja ymmärtää, ketä voisi muistaa kortilla. Mutta entäs se tilanne muuten? Pitääkö lapsen aina selitellä asiaa muille, ja tuleeko sille kuitenkin ulkopuolinen olo?
Hämmentävää tässä (ja monessa muussakin) kohussa on mielestäni se, että pahastuneimpia tuntuvat olevan ne, jotka ovat tilanteessa oikeastaan aika vahvoilla. Totuushan on, että kun läheistenpäivää vietetään sen perinteisen isänpäivän (ja äitienpäivän) tienoilla, yhteys viralliseen juhlaan on selkeä, eikä mitenkään peitelty. Jos perheessä isä on, hänelle se kortti tehdään, kotona varmasti puhutaan isänpäivästä ja päiväkotiinkin saapunee paljon isiä. Isän asema ei heikkene. Mutta niille perheille joissa isää ei ole, tuntunee entistä luontevammalta, että tilaisuuteen saapuu joku muu lapselle läheinen. Ainakin omalta kohdalta ajattelisin, että läheistenpäivän juhlaan voisi hyvin mennä lapsen kanssa vaikkapa kummi, mutta isänpäivän juhlaan osallistuminen sattaisi tuntua kummista vähän oudolta, ikään kuin hän esittäisi isää. Onko se niin vaikeaa käyttää (tai antaa toisten käyttää) yhden tilaisuuden kohdalla neutraalimpaa sanaa ja ymmärtää, että siitä voi olla joillekin suuri ilo? Ja onko lasten ihan oikeasti saatava joka vuosi muistutus ”maailman realiteeteista” (kuten tässä uutisessa vaaditaan)? Kuuluuko päiväkodin juhlien olla paikka jossa osaa lapsista muistutetaan niistä realiteeteista, vai voisiko juhlien tavoitteena olla kaikille kivoja tilaisuuksia?
Aamu-televisiossa läheistenpäivää selitettiin muuten myös sillä, että usein isien on vaikea päästä päiväkodin tilaisuuksiin. Isähän voi olla ihan vaan töissä, ja lapsesta on kivaa, että juhlimaan tulee silti joku aikuinen. Itseasiassa luulenkin, että isänpäivät eivät edes ole ongelmallisimpia minun perheeni kaltaisille perheille – meillähän on se vaari ja kun tilanne on tietoisesti tällaiseksi järjestetty, ei siihen liity niin suurta kipuilua. Hankalampaa on varmasti niillä, joilla on isä, joka ei jostain syystä halua tai kykene olla mukana lapsen elämässä (tai varmaan myös isänsä menettäneillä).
Onneksi meidän lähileikkipuistossamme tämäkin tilanne hoidettiin tyyylillä. Kun vauva-aamussa joku kysyi, että askarrellaanko ensi viikolla isänpäiväkortteja, ohjaaja totesi mutkitta että juu, askarrellaan isille, isoisille tai kenelle nyt kukakin haluaa askarrella. Niin. Niillä pienillä sanoilla on joskus yllättävän paljon merkitystä. Sen ymmärtää sitten, kun kerta toisensa jälkeen joutuu olemaan se, joka selittelee, oikaisee ja vaivihkaa tekee vähän eri tavoin.