Ilmastonmuutostuska

Viime päivinä on puhuttu loputtomiin ilmastonlämpenemisestä, ja mitä sen rajaamiseksi pitäisi tehdä. Kaverini postaavat Facebookiin listoja, joissa miettivät vaihtoehtoisia tekoja, ja julistavat vähentävänsä ruokahävikkiään, laskevansa asuntonsa lämpötilaa asteen, syövänsä lihaa vähemmän (tai etteivät ole syöneet sitä enää vuosiin) ja lupuvansa kuka mistäkin herkusta tai turhuudesta.

Minä mietin, että en oikein tiedä mistä luopuisin, kun ne helpoimmat on jo hoidettu. Meillä kulutetaan tosi vähän eläinperäisiä tuotteita, kuljemme julkisilla kulkuvälineillä ja asuntokin on sen verran pieni, että energiankulutus pysyy aisoissa. Ruokahävikkiäkin koetan parhaani mukaan vältellä, mutta toki sitä lapsen kanssa jonkun verran syntyy.

Samalla tiedän, että minulla ja useimmilla kavereillani olisi yksi ihan selvä asia, josta voisimme, ja josta meidän rehellisyyden nimissä pitäisi karsia. Nimittäin lentäminen.

Kokonaisuuden kannalta isoimmat päästöt syntyvät tietysti ihan jossain muualla kuin meidän yksittäisten ihmisten toimissa. Tärkeintä olisi lisätä uusiutuvien energiamuotojen osuutta merkittävästi, ja Suomen kannalta merkittävä asia on hiilinielut, eli käytännössä se, että meillä kasvaa riittävästi metsää (aiheesta muun muassa tässä Ylen uutisessa).

Mutta jos nyt aletaan pohtia, mitä meistä jokainen voi arjessaan tehdä, ei siitä oikein pääse mihinkään, että aika monen kohdalla lentäminen on sitten kuitenkin se isoin ilmastosynti. Erityisesti tämä tuntuu korostuvan omassa kaupunkilaisessa tuttavapiirissäni, jossa harva omistaa autoa, mutta moni lentää ihan lomamatkoille useita kertoja vuodessa. Lisäksi on otettava huomioon se, että ei esimerkiksi ravinnontuotannosta voi loputtomiin vähentää päästöjä, kun meidän kaikkien on syötävä. Lentäminen taas on enimmäkseen luksusta.

Samaan aikaan poden kuitenkin juuri nyt aivan valtavaa kaukokaipuuta. Kuljen taas kerran mielessäni pitkin Barcelonan katuja, mietin mihin Lontoon museoon juuri nyt eniten haluaisin ja haaveilen lämpimästä hiekasta varpaiden välissä.

Olen ihan valmis vähentämään vielä entisestään eläinperäisten tuotteiden kulutusta ja voin vaikka laskea asuntoni lämpötilaa, mutta ajatuskin siitä, etten saisi matkustaa, ahdistaa. Jo se tuntuu tarpeeksi ikävältä, että tässä elämäntilanteessa, lapsen ja vähäisten lomien takia, en pääse reissaamaan ollenkaan niin paljon kuin haluaisin, eivätkä matkani ole mitään pitkiä seikkailulomia. Se, etten lennä lomalle nykyistä useammin, ei johdu missään määrin ilmastonmuutoksesta, vaan ihan muista seikoista.

Lentämisen välttäminen – ja tietysti myös aktiivisuus näissä ilmastoasioissa siinä mielessä, että vaatisin päättäjiltä ripeitä toimia – voisi kuitenkin olla ihan niitä tärkeimpiä juttuja, joita voisin tehdä vanhempana. Tuo lapsihan niistä seurauksista joutuu todennäköisemmin kärsimään, jos ilmaston lämpenemiselle ei onnistuta mitään tekemään. Silti huomaan miettiväni enemmän sitä, että haluan tarjota lapselle kokemuksia ihanasti matkoista, kuin sitä mitä koko planeetalle oikeastaan tapahtuu hänen elinaikanaan.