Imetysepäonnistuminen

”Maitoa tulee kysynnän mukaan.” ” Vaikka tuntuu ettei maitoa tulisi niin kyllä vauva sitä kuitenkin saa.” ”Kun vaan yrität niin kyllä sitä maitoa alkaa tulla, älä stressaa.” ”Muista itsekin syödä ja levätä niin maitoa alkaa tulla.”

Kyllä, näitä lauseita on kuultu. Ja silti jos tarjoan lapselleni vain rintaa, se imee posket lommolla mutta itkee senkin jälkeen nälkäänsä. Joten juu, lapseni syö pääasiassa korviketta, enkä enää edes yritä muuttaa tilannetta mihinkään. Ja kyllä, tiedän että imetys on yksi niitä aiheita, joilla voi saada nettiraivoa osakseen, mutta menköön nyt silti.

En mitenkään kiistä, etteikö homma yleisellä tasolla menisi juurikin niin, että mitä enemmän vauva rintaa imee, sitä enemmän maitoa tulee. Mutta sen hokeminen tuskin auttaa niitä, joilla imetys ei suju. 

Koko kuvio meni jotenkin niin, että ihan alkuun vauvalle oli vain pakko antaa korviketta, kun se oli tosi pieni enkä saanut sitä imemään rintaa. Sitten se alkoi imeä ja hoitajakin tarkisti imuotteen, mutta totesimme yhdessä, ettei maitoa toistaiseksi tule riittävästi, vaikka lapsi kuinka imisi. Kotona jatkoin imetysyrityksiä, pumppasin maitoa ja olin toiveikas että tilanne paranisi. Sitten tuli se hemmetin raskausmyrkytys, jonka takia en tosiaankaan pystynyt imettämään viikkoon. Pumppailin sairaalassa, mutta koska sekin nosti verenpainetta, en voinut pumpata kovin usein. Ja kun pääsin kotiin, olin niin heikossa kunnossa, etten päiviin jaksanut kunnolla koettaa imettää. Siinä vaiheessa kun aloin taas yrittää aktiivisemmin ja aloin myös pumpata, huomasin että pumpulla ei ironnut juuri mitään (siis tosiaankin alle 10 ml kerrallaan), imettäessäkään lapsi ei selvästi saanut paljoa irti ja samalla lapsen maidon tarve oli jo aika iso. Yritin kovasti, etsin netistä kaikki mahdolliset vinkit ja koetin parhaani kunnes olin aivan uupunut.

Ahdistavinta oli neuvolassa, jossa hoitaja ei ottanut kuuleviin korviinsa kun sanoin, ettei maitoa tule tarpeeksi. Ihan kuin se ei olisi fyysisesti mahdollista, että maitoa ei tulisi. Ja ihan kuin olisi kiellettyä sanoa, että joiltain ihmisiltä maitoa ei tule yhtään tai sitä tulee tosi vähän esimerkiksi jonkin sairauden takia. 

Totesin, että antaa sitten olla.

Tuntuu niin turhalta alkaa selittää keskustelukumppanille, että oikea rintani on rakenteeltaan selvästi erilainen, varmaankin siksi että sitä on aikoinaan sädetetty. Tuntuu myös turhalta selitellä, että yksi lääkkeistäni ei ihan takuuvarmasti sovellu imettävälle, joten harkitsin lopettavani imetyksen kokonaan sen takia. Miksi minun pitää selitellä, eikö keskustelukumppani nyt vain voi uskoa, että maitoa ei tule riittävästi? Muuttaako se oikeasti tilannetta, johtuuko se siitä etten yrittänyt riittävästi, että vauva ei osaa imeä, että rinnoissani on joku vika tai siitä että viikko sairaalassa (ilman imetystä) pilasi homman? Ja miksi pitäisi selitellä sitä jos ei imetä? Miksi se on ok jos se johtuu lääkityksestäni, mutta ei ok jos vain koen sen toimivammaksi? Kyllä, voi olla että jos pistäisin  kaiken energiani asiaan, maitoa alkaisi tulla (mutta toistaiseksi se on mahdotonta, koska minun on myös syötävä ja nukuttava, käytävä kaupassa ja pestävä pyykkiä). Tai sitten voi tosiaan olla, ettei mikään saisi maitoa tulemaan riittävästi. Minä en tiedä sitä, mutta ei muuten tiedä se keskustelukumppanikaan joka ei ole edes nähnyt rintojani tai vauvaa niitä imemässä.

On mielestäni myös typerää, että periaate täysimetyksen tuomasta autuudesta on niin vahva, että mihinkään muuhun ei voi saada mitään tukea. Olisin itse halunnut kysellä miten osittaisimetystä käytännössä kannattaisi toteuttaa, eli vaikkapa että kuinka usein pitäisi imettää jottei maidontulo lakkaa ja että voisiko maitomäärää koettaa kasvattaa vielä joskus myöhemmin jos kaikki muu alkaa sujua paremmin ja tuntuu että olisi taas voimia. Mielelläni pidän imetyksenkin vielä vaihtoehtona, koska se pelastaa usein tilanteessa, jossa maito ei lämpiä riittävän nopeasti nälkäisen vauvan mielestä, ja sillä saa lapsen myös rauhoitettua aina välillä.

Onneksi imetyspolin hoitaja oli minun ollessani sidottuna sairaalavuoteeseen todennut vauvan polilla käyttäneelle äidilleni, että kyllä se lapsi kasvaa oikein hyvin korvikkeellakin, ja että ei siitä suurta stressiä kannata ottaa, jos imetys ei onnistu. Tärkeintä on, että lapsi saa ruokaa.

Toistaiseksi lapseni tosiaan siis syö lähinnä korviketta, ja alan olla aika sinut asian kanssa. Alkuun ahdisti pahasti, että se osa äitiyttä ei onnistunut, ja pelkäsin että elämästä pullojen kanssa tulee kamalan vaikeaa. Mutta äh, antaa olla. En jaksa enää ottaa stressiä siitä, paljonko rintamaitoa lapsi saa. Jos imettäminen jossain vaiheessa loppuun kokonaan, menkööt. Paljon tärkeämpiä huolia ovat se, että saamme unta riittävästi ja että elämämme ylipäätään sujuu kohtalaisen mukavasti.