Kenen sängyssä nukutaan

Hesarissa kirjoitettiin tänään lapsiperheiden nukkumisjärjestelyistä (juttu täällä, mutta valitettavasti vain tilaajille). Jutun kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että aikuinen nukkuu paremmin, jos lapsi ei nuku samassa sängyssä. Olen itse ainakin itsestäni ihan samaa mieltä, ja oli selvää, että hankin vauvalle oman sängyn. Mutta ongelmahan muodostuukin siitä, että ainakin tällä hetkellä lapsi tuntuu nukkuvan paremmin minun vieressäni.

Tähän asti lapsi on nukkunut kauniissa rottinkisängyssään aika kiltisti. Se on nukahtanut yleensä syliin ja toki sänkyyn siirtäminen on ollut kriittinen hetki, mutta kun siitä on selvitty, unet ovat maittaneet omassa sängyssä. Nyt siirtyminen sylistä makuuasentoon on mennyt tosi hankalaksi ja lapsi ei ole oikein suostunut rauhoittumaan sen jälkeen. Lisäksi se on alkanut venkuroida nukkuessaan, ja välillä huomaan sen olevan sängyssään melkein poikittain, otsa reunaa vasten ja toinen käsi rottinkien välistä roikkuen. Tämä ei mitenkään aina häiritse vauvaa, mutta minua kyllä, ja joskus lapsi itsekin herää riehuessaan.

Nyt flunssaisena olen laskelmoinut, että jokainen sekunti unta on tärkeä, enkä jaksa alkaa keskellä yödä taistella saadakseni lasta sänkyynsä. Otankin sen viereeni – onhan se kyllä söpö siinä – ja sitten häiriinnyn sen pyörimisestä ja kuumuudesta. Samalla stressaan, että nyt lapsi tottuu nukkumaan vieressä eikä kohta enää suostu muualla nukkumaankaan. Ja siinä sitä sitten ollaan…

Perhepeti on ilmeisesti tällä hetkellä se virallinen suositus ja taitaa se olla aika yleinen käytäntökin. Ainakin minun tuttavapiirissäni moni on sanonut, ettei nukkuminen yksinkeraisesti onnistu mitenkään muuten, ja että samassa sängyssä kaikki ovat tyytyväisiä. No, minä en voi millään ymmärtää edes samalla peitolla nukkuvia pariskuntia (miten niin se kuumuus ei ole sietämätöntä?), enkä muutenkaan kovin usein kaipaa ketään ihan lähelleni nukkumaan. Minä yksinkertaisetsi nukun parhaiten kun saan nukkua rauhassa. 

Tässä kohtaa taas huomaa, että periaatteet ja käytäntö ovat välillä haasteellisia yhdistettäviä. Vanhemman kannattaisi olla toiminnassaan johdonmukainen, jos haluaa lapsen oppivan jonkun tavan, mutta jos johdonmukaisuus johtaa siihen että elämä on hetkellisesti sietämätöntä, se on vaikeaa. Siispä nyt toivon, että jaksan taas mahdollisimman pian laittaa lapsen sinne omaan sänkyynsä vaikka se vaatisinkin hiukan taistelua, jotta se ei ehtisi liikaa tottua nukkumaan ainoastaan kiinni äidissään.

Nämä nukkumishommat ovat muutenkin aihe, jossa minulla on aika suuret tavoitteet, mutta toistaiseksi joudun tyytymään vähempään. Haluan ehdottomasti saada lapselle järkevän unirytmin, sillä tarvitsen itse aika säännöllisen vuorokausirytmin pysyäkseni toimintakykyisenä ja lisäksi luulen, että säännöllinen rytmi ja helpot illat ovat ainoa tapa jolla yksinhuoltaja voi järjestää itselleen joka päivä edes pienen hetken omaa aikaa. Nyt lapsi on rytmin opetteluun kuitenkin vielä liian pieni, joten nuo taistelut ovat vasta edessä päin. Raportoin varmasti niiden sujumisesta.

Mutta eikös niin, ettei pieni horjuminen siinä johdonmukaisuudessa kaikkea pilaa?