Kuinka kasvattaa vahva tyttö

Äitiyskoe

Eilisen tyttöjen päivän jälkimainingeissa päädyin pohtimaan omaa pientä tyttöäni. En yleensä halua erityisesti ajatella että kasvatan tyttöä, vaan että kasvatan lasta, mutta vaikka kuinka muuta toivoisin, eivät sukupuoliroolit tästä maailmasta ihan vain minun päätöksilläni katoa. Ja sekin on todettava, että kyllähän sukupuoli on ihan merkittävä asia ihmisen elämässä. Sukupuolella on väliä monessa mielessä, vaikka saisimmekin maailmasta sellaisen, että jokainen voisi elää ilman stereotypioiden ahdistavuutta. Sitäpaitsi kyllähän minä kasvatan lapsea tyttönä, ihan tietoisesti mekkoineen ja hiusnipseineen, ja tiedostamattani varmasti monella muullakin tavalla. Veikkaan myös, että miellän lapsen enemmän itseni kaltaiseksi koska se on tyttö.

Vanhempana sitä tietenkin haluaa kasvattaa lapsestaan sellaisen, että hän pärjää maailmassa mahdollisimman hyvin. Kun lapsi sattuu olemaan tyttö, huomaan miettiväni paljon, että miten hänestä kasvaisi riittävän vahva ja itsevarma, sellainen nainen joka uskoo omiin kykyihinsä, uskoo kelpaavansa eikä vähättele itseään.

Olen lukenut useammankin jutun siitä, miten juuri isän kehut ovat tärkeitä tytön omakuvan ja itsetunnon kehitykselle. Vaikka osa jutuista tuntuu ehkä vähän epäluotettavalta hötöltä, ne pistävät miettimään, kun minulla nyt sattuu olemaan tyttö jolla sitä isää ei ole. Tuleeko tyttärestäni epävarma? Miten saan hänelle realistisen ja hyvän kuvan miehistä, ja miten hän voi tietää millainen on hyvä ihmissuhde, kun ei näe sellaisesta mallia kotona? Haluaisin kasvattaa lapsen, tytön, joka uskoo osaavansa ja olevansa riittävän hyvä ihan mihin vaan, joka uskoo ansaitsevansa rakkauttaa - mieheltä, naiselta, keneltä nyt ikinä haluaakaan - joka ei rakenna turhia stereotypiota mistään sukupuolesta ja suhtautuu mutkattomasti erilaisiin ihmisiin.

Olen toki onnekas. Isäni ja veljeni ovat tyttäreni elämässä tiiviisti, ja he ovat lapselle selvästi rakkaita. Lapsen elämässä on myös esimerkiksi miespuolisia kummeja, ja muita miespuolisia kavereitani. Välillä silti tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Omaan elämääni on kuulunut isän ja veljen lisäksi maailman ihanin isoisä, enoja ja setiä. Isäni on ollut minulle supertärkeä ja veli on ollut merkityksellinen seuralaisena, opettajana, taistelutoverina ja vertailukohtana. Isoisän taas näen tosi tärkeänä omakuvalleni: silloinkin kun teininä tuntui ettei kukaan tykkää, tiesin että isoisän silmissä olen aina erityinen.

Kun sain tietää saavani tyttären, olin helpottunut. Vaikka ajattelen, että sukupuoli ei ole mikään merkittävin seikka lapsen kasvatuksen kannalta, tuntui silti, että minun on helpompi kasvattaa tyttö yksin. Tuntui, että poika olisi kaivannut isää tyttöäkin kipeämmin.

Kun hankkii yksin lapsen, pitää hyväksyä se, ettei tarjoa lapselleen sitä perinteistä perhettä. On siinä aika aika paljon sulattelemista ihmiselle, joka on koko elämänsä tottunut ajatuksene tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. On ylipäätään aika pelottava ajatus, että lapsellani on vain minut, mutta kyllä sekin mietityttää, että millaisen mallin esimerkiksi tasa-arvosta voin yksinäni antaa.

Toisaalta minulla on usein tunne, että kun olen lapsen kanssa kahdestaan, ja kun en ole parisuhteessa, minulla on ikään kuin enemmän tilaa olla ihan mitä haluan kuin jos tässä arjessa pyörisi mukana myös joku mies. Lapsi näkee minun paitsi leipovan ja siivoavan, myös kokoavan huonekalut, vaihtavan lampun ja pumppaavan pyörän kumit. Ja jos joskus pelkäsin, että äitinä minusta tulisi tylsä tiukkis siinä missä lapsen isä saisi olla hassuttelija, huomaan nyt hassuttelevani menemään, riehuvani lapsen kanssa ja toteavani sille, että annetaan siivoamisen odottaa ja pidetään nyt vähän hauskaa.

Jotenkin itsenäinen vanhemmuus tuntuu kumman vapauttavalta. Tavallaan tuntuu, että kun me emme kuitenkaan toteuta mitään perinteistä mallia, niin antaa mennä, ei tässä tarvitse yrittää olla mikään stereotyyppinen mamma. Voin ihan hyvin olla äiti joka ei välillä saa laulettua tuutulaulua koska on hoilannut äänensä käheäksi karaokessa. Ja sen ajattelen olevan lapselle - tyttärelle - oikein hyvä malli. Että hänen äitinsä, äiti joka halusi hänet niin valtavan kovasti, että hankki hänet yksin, haluaa silti myös pärjätä työssään ja pitää hauskaa kavereidensa kanssa.

Voi kunpa siitä tytöstä kasvaisi vahva ihminen, joka uskaltaa elää elämäänsä juuri niin kuin hän itse haluaa ja olisi onnellinen.

Kommentit

S a a r a H (Ei varmistettu)

Moi,

Tismalleen näitä juttuja olen miettinyt ja kovasti! Lapseni on öpaut samanikäinen ja erosin juuri puolisostani. Sinne meni ydinperhe, sukujoulut, en vielä edes hahmota mikä kaikki "perinteinen lapsiperhe". Mutta niin meni myös ahdistus, epäkunnioittava käytös vanhempien välillä ja odotukset siitä, että no se puoliso varmaan korjaa rattaat, asentaa valaisimet ja ruuvaa hyllyt. Lusikka käteen ja sitä rataa...

Mä palaan aina tässä aiheessa siihen, että jos mä mitään haluan lapselleni välittää, sen on oltava totta ensin ihan mun ja meidän omassa arjessa. Vaikka se, että tänään syödään pinaattilettuja eikä itsetehtyä ja sitä ei jäädä suremaan sillä itsensäruoskinta odotuksin ei nyt vaan kertakaikkiaan tee kenellekään hyvää.

Ja sen haluan hänelle välittää, että äiti on myös ihminen, jolla on oma nimi ja se tykkää jutuista, jotka on just ne sen äidin jutut. Ja sen, että aikuinen hakee ja saa apua, kun on vaikeaa. Ja niistä vaikeuksista selvitään, vaikka itkua onkin tuherrettu ja tunteita sanoitettu kuin paraskin ruuneperi. En haluaisi, että yksinelävän vanhemman malli on kovan sankarimutsin malli.

Mitä parisuhdemalleihin tulee... aika näyttää! Lapsen kasvu on niin pitkä prosessi, että se mitä ei nyt ole, voi hyvinkin myöhemmin olla arkea. Teillä on välittäviä ihmisiä elämässänne, ja siitä lapsi imee itseensä myös sen, ettei parisuhteeton elämä ole hullumpaa:)

äitiyskoe
Äitiyskoe

Kiitos ihanasta ja niin fiksusta kommentissa. Me ollaan oltu lapsen kanssa nyt pari viikkoa järjettömässä flunssassa niin en ole saanut tultua edes käymään tänne blogiin (taas yksi asia, jossa koetan olla itselleni armollinen).

Tsemppiä elämänmuutokseen! Koska elin itsekin pitkään suhteessa, ja ajattelin myös hankkivani lapset sen ihmisen kanssa, uskon tietäväni jossain määrissä millaisia asioita nyt mietit, vaikka mulla ero tulikin ennen lasta. Omien ajatusmallien ja sen omassa päässä syntyneen tulevaisuudenkuvan kääntäminen oli ainakin mulle iso juttu ja vei aikaa. Mutta toisaalta sitten kun tosiaan otti sen lusikan käteen, se tuntui myös hyvältä. Nykyään kun joku kaveri sanoo että pitää pyytää miestä korjaamaan rattaita tai huutaa puolisonsa apuun tekemään vaikka jonkun teknisen homman, mä joudun aina puremaan huulta etten möläyttäisi, että etkös nyt nainen ihan itsekin voisi tuota hoitaa. Ja samalla koen salaista omahyväisyyden tunnetta että kyllä minä tuon itsekin osana hoitaa (ja joo, mä en sano että tällainen on välttämättä kovin hienoa käytöstä, ja osittainhan siinä on kyse myös kateudesta että toisten ei tarvitse hoitaa kaikkea itse, mutta olen päättänyt keskittyä siihen hyvään oloon joka tulee ajatuksesta että mä pärjään, koska se auttaa jaksamaan).

Ja juurikin niin, että arvojen pitäisi näkyä arjessa. Mä olen mielestäni varsin kykeneväinen ja osaava monessa jutussa - olen just se tyyppi joka rakastaa järkätä lapselle ihanat synttärijuhlat ja ommella naamiaisasun - mutta toisaalta sitten myös tarvitsen paljon aikaa levätä ja ottaa rauhallisesti, enkä halua olla äiti joka ompelee sen naamiaisasun silloinkin kun ei millään jaksaisi, vaan lapsi saa silloin tyytyä johonkin muuhun ratkaisuun. Sankarimeininkiähän yksinhuoltajuudessa on ihan tarpeeksi joka tapauksessa, mä ainakin koen että se on kyllä lapselle oikein hyvä malli että äiti osaa leipomisen ja ompelemisen lisäksi koota huonekalut ja organisoida keittiöremontin.

Ja niinpä, on sekin tärkeää, että lapsi näkee ettei se parisuhde ja ydinperhemalli oli ainoa tapa elää onnellisena! Toivottavasti se osaltaan luo lapselle uskallusta ja itseluottamusta tehdä omassa elämässä päätöksiä, jotka tuntuvat hänelle itselleen oikeilta, välittämättä siitä mikä on normi.

Kommentoi