Kun mikään ei mene niin kuin piti
Hetkisestä tuli pidempi kuin suunnittelin eikä ensimmäinen äitienpäiväni ollut ollenkaan sitä mitä olin ajatellut.
Kotiuduin vauvan kanssa normaalisti kolme päivää synnytyksen jälkeen ja opettelimme arkea äitini avustuksella. Vauvan ollessa kuusi päivää oloni oli kuitenkin outo ja mittasin verenpaineen. Se oli lähemmäs kaksisataa. Päivystyksestä käskettiin heti sairaalaan ja sillä tiellä olen yhä, melkein viikon myöhemmin.
Minun kohdalleni osui siis jälleen kerran se harvinaisempi arpa, ja sain oikein kunnon raskausmyrkytyksen reilusti synnytyksen jälkeen. Se on aika harvinaista, sillä synnytyshän on se, mikä raskausmyrkytyksen saa paranemaan, mutta ei kuitenkaan ihan tavatonta. Minun kohdallani myrkytys ei juuri oireillut päänsärkynä eikä erityisesti ylävatsakipunakaan, enkä ollut kovin turvonnutkaan. Verenpaineeni olivat kuitenkin tosiaan huomattavan korkeat ja palleani koskiessa arka, ja myös painavan tuntuinen hengittäessä. Sairaalareissusta pitkän on tehnyt se, että verenpaineeni eivät meinanneet millään talttua – sekin kai vähän harvinaista, muttei ihan poikkeuksellista.
Makasin siis neljä päivää ja viisi yötä tiiviisti letkuissa, oli virtsakatetria, laskimokanyyliä verikokeisiin ja verenpaineen seurantaan ja toisessa kädessä kanyyli lääkkeiden antoa varten. Sydänkäyrää mittaavat ekg-tarrat olivat tiiviisti kiinni rinnassa, happisaturaatiota mittaava nipistin sormessa ja osan aikaa vielä happiviiksetkin naamalla. Happiviiksistä pääsin eroon jo lauantaina, muista eilen, jolloin pääsin lopulta valvonnasta ihan normaalille osastolle.
Raskausmyrkytys on siitä hankala tauti, etteivät lääkärit oikeastaan voi tehdä mitään sen parantamiseksi. Sen oireita vain voidaan helpottaa kunnes tauti alkaa itsekseen parantua. Minun kohdallani ensiapuna annettiin magnesiumia suoneen, pariin otteeseen aika tujullakin annoksella, ja se oli kyllä kamalinta hoitoa mitä muista koskaan saaneeni. Magnesium tuntui polttelevan koko kehoa, erityisesti jalkoja ja käsiä, tuntui että olin tulessa. Onneksi ihanat hoitajat salissa viilensivät oloani kylmällä kääreellä ja toiveeni mukaan juttelivat kanssani ties mistä jotta minuutit olisivat kuluneet hiukan siedettävämmin. He rauhoittelivat minua kun pelkäsin virtsakatetrin laittoa (se ei oikeasti tuntunut juuri lainkaan), teippasivat kanyylin käteen erityisen tiukasti (koska kammoan kaikkia kanyylejä, pelkään järjenvastaisesti että ne repeävät irti). Kun minut lopulta kärrättiin heräämön valvomoon, olin niin tokkurassa etten kunnolla edes tajunnut laskimokanlyylin laittoa enkä juuri mitään muutakaan.
Ensimmäisen tokkuraisen yön ja aamun jälkeen oloni helpottui vähitellen ja aloin pikkuhiljaa jaksaa ensin istua, sitten syödä sängyn reunalla ja lopulta kävellä vessaankin. Edistys tuntui kuitenkin loputtoman hitaalta ja aina kun verenpaine hetkeksi laski, se parin tunnin päästä huiteli taas korkeuksissa. Se kävi masentamaan, ja välillä jo mietin etten halua edes vauvaa käymään luokseni. Mielessä pyöri koko ajan, että minun pitäisi olla kotona hoitamassa lastani, että äitini joutuu käyttämään kaikki lomansa lapsen hoitamiseen, että vauva vieraantuu minusta täysin. Onneksi hoitajat olivat superihania, ja lohduttivat minua. He veivät minua suihkuun ja jaloittelemaan, letittivät hiukset ja toivat uusimman naistenlehden taukohuoneestaan. Kun vauva tuli vierailulle, kaikki kävivät ihastelemassa sitä. Parempaa hoitoa ei voisi toivoa.
Niin, se äitienpäivä. Sunnuntaina oma vointini ei edistynyt, mutta äitini oli uskomattoman kultainen. Hän toi vauvan luokseni juhla-asussa ja oli tehnyt kortinkin, jossa oli vauvan jalanjälki. Siinä kohtaa en voinut muuta kuin itkeä. Äitini, joka otti heti viikon lisää lomaa kun jouduin sairaalaan, joka oli jo synnytyksessä uskomaton tuki ja on sittemmin ollut apuna yötä päivää, on nyt hoitanut vauvaa kotona ja tuonut sen kahdesti päivässä sairaalaan, lohduttanut minua, lähetellyt tsemppaavia viestejä, siivonnut asuntoni, tehnyt ihan kaiken mitä voi kuvitella. Olimme kaikki kolme yhdessä äitienpäivänä, joten ei se nyt ihan huonostikaan mennyt.