Kylläpä se huutaa

Lapseni ei ole missään vaiheessa ollut mitenkään erityisen kova itkemään. Silloinkin, kun sillä suunnilleen 4-10-viikkoisena oli iltaisin vatsavaivoja, se enimmäkseen kitisi ja inisi, ei niinkään huutanut mitään suoraa huutoa. Ja kun se herää ja haluaa ruokaa, se ilmoittaa tahtonsa alkuun vähän maltillisemmalla ääntelyllä niin, että yleensä saan sille maitoa suuhun ennen varsinaisen itkun alkua. Silloin kun lapsi itkee, se yleensä lopettaa varsinaisen itkun aika pian syliin päästyään, vaikka rauhoittelu sitten vaatisikin vielä aikaa.

Meillä ei siis tarvitse pidellä korviaan itkusta, enkä usko naapureidemme kuulleen vauvan itkua yöaikaan kovinkaan montaa kertaa. Mutta tämähän ei tarkoita, että lapsi olisi jotenkin hiljainen. Ei sinne päinkään.

Oikeastaan tyttäreni on todella puhelias. Se aloitti jokeltelun kunnolla noin kuusiviikkoisena ja sittemmin ääntelystä ei ole tullut loppua. Lapsi kiekuu, kurnauttelee, hyrisee, kujertaa, vinkuu, inisee, kiljuu, päristelee, koristelee, hekottaa ja ulisee. Se päästää suustaan eri vokaaleja pidempinä ja lyhyempinä äänteinä, vastaa aikuisen jutteluun ja mölisee mukana lauluissa. Usein lapsi selvästi oikein testailee, että millaisia ääniä saa aikaan. Se juttelee aikuisille, lapsille, eläimille, leluille ja ihan itsekseen.  Toisinaan lapsen ääntely on sellaista, että on vaikea ottaa selvää, onko sillä hätä vai huuteleeko se ihan muuten vain. Tätä ei helpota se, että lapsi ei tosiaan ihan heti itke, vaikka sitä joku vaivaisikin.

Välillä volyymitaso on aika kova. Niin kova, että pari kertaa olen itse laittanut hetkeksi kuulosuojaimet korvilleni, kun loputon mölinä on väsyneenä hetkenä tuntunut ihan liialta. Kuulosuojaimilla suojautuminen oman lapsen kommunikoinnilta tuntuu vähän överiltä, mutta olen järkeillyt, että eipä niistä mitään haittaa ole, kun olen lapsen lähellä, näen sen ja kuulen jos se alkaa itkeä. Kun lapsi joskus haluaa aivan valtavasti jutella keskellä yötä, saatan siirtyä itse hetkeksi sohvalle olohuoneeseen, jotta saan sentään levättyä enkä turhaan hermostu mölyämisestä (koska kyllä, kun toinen ei vain suostu olemaan hiljaa nukkumisesta puhumattakaan, niin hermot siinä ovat koetuksella). Muina aikoina voidaan sitten seurustella.

Kun päivittelin lapsen puheliaisuutta, kummitätini totesi ystävällisesti, että saan kyllä katsoa peiliin. Ja tottahan se on, että tämän ominaisuuden lapsi on ehdottomasti perinyt minulta (ja toisaalta kyllä se myös oppii sen aika monelta tuttavapiirimme jäseneltä).