Lapsi sitä ja lapsi tätä

Voi apua. Musta on tullut se nainen. Se, joka puhuu ihan koko ajan lapsestaan ja vetoaa siihen joka asiassa.

Ennen kuin sain lapsen, ajattelin että jatkuvasti lapsistaan jaarittelevilla naisilla ei taida olla mitään muuta elämää, pidin sitä vähän säälittävänä ja mietin että olen kyllä vähän ilkeä kun ajattelen noin. Mutta eihän se ole ilkeilyä vaan totta. No, se toisen pitäminen säälittävänä ei kyllä ole kovin ystävällistä, mutta en voi edelleenkään pitää loputonta lapsipuhetta minään mahtavana juttuna. Sehän on nimittäin tosi tylsää! Nykyään ajattelen jo aloittaessani taas kerran jonkun lapsijaarituksen että saakeli nainen miksi jauhat tällaista kun tämä on niin tylsää ettet itsekään ole kiinnostunut omasta jutustasi. 

Mutta ongelmahan on siinä että ei mulla ole muuta puhuttavaa. Elämäni on viimeisen vuoden ajan koostunut pitkälti lapsen kanssa olemisesta, ja nyt en työpäivän jälkeen edes jaksa juuri ajatella mitään arkijutuista selviämistä kummempaa, että mistäpä niitä puheenaiheita kaivaisi. Jos tätä tilannetta nyt jotenkin pitäisi kuvata, niin säälittävä on kyllä tosiaankin se sana joka ensimmäisenä tulee mieleen. Mulla todellakaan ei ole muuta sisältöä elämässäni.

Ja juu, kyllä lapsi on tämän kaiken arvoinen, niin ihana että sen hymyä katsoessa unohtuu ainakin lähes kaikki murheet. Ja niin edelleen, lässynlää.

On totta, että lapsi on varmaan ainoa syy miksi tällaista jaksaa, ja kyllähän mä siitä ihan oikeasti niin valtavasti tykkään, etten todellakaan vietä iltojani surkutellen kamalaa kohtaloani. Tällä hetkellä saan kuitenkin hokea itselleni aika tiuhaan tahtiin, että kyllä se lapsi kasvaa ja tottuu uuteen arkeen, ja että varmasti jo kesällä me molemmat jaksamme joskus iltaisinkin jo tavata kavereita ja tehdä jotain muutakin kuin käydä ruokakaupassa (mikä siis on tällä hetkellä saavutusten huippua).  

Mä nimittäin en halua olla se nainen. Koska ei, lapsista jaarittelija ei ole yhtään parempi kuin se tyyppi joka puhuu loputtomiin koirista, hevosista tai treenaamisesta.