Loman loppu

Ja niin se sitten loppuu, kotona lorviminen lapsen kanssa.

Dublinin reissulla ollessani sain viestin, että ilmeisesti yhdessä työhaastattelussa olin onnistunut käyttäytymään kohtuullisen järkevästi ja uusi työ olisi luvassa reilun parin viikon päästä. Sen jälkeen suuntasin syömään reissun kalleinta (ja hienointa ateriaa) ja totesin että tämä on nyt viinilasillisen paikka.

Pari viikkoa on nyt kulunut ja olen ehtinyt haalimaan lapselle kasan varusteita ja tutustumaan sen kanssa muutaman päivän päiväkotielämään. Työpaikkaan olen saanut toimitettua tutkintotodistuksen ja verokortin, mutta sen kummemmin en ole työn alkuun ehtinyt varautua kun lapsen päivähoitovalmistelut ovat vieneet kaiken huomion. Tai no, kaiken ja kaiken, sillä olen nyt koettanut myös nauttia viimeisistä vapauden päivistä luuhaamalla museoissa ja lounailla pitkin kaupunkia. Olen myös töllöttänyt telkkarista mitä typerämpiä ohjelmia sillä verukkeella, että kohta ei enää mitään iltapäiväsarjoja seurailla.

Uusi työ vaikuttaa kivalta ja olen muutenkin ihan mielelläni palaamassa takaisin töihin. Hetkittäin huomaan kuitenkin ajattelevani että ei kauhea, en saa enää halia lasta pitkin päivää. Toisaalta sitten saan tas itseni kiinni selaamasta twitteriä ja lukemasta blogeja vaikka lapsi siinä vieressä olisi vähän seuranhaluinen, ja totean että ei se ehkä ole ihan kamalaa, jos emme ole yhdessä aivan koko aikaa.

Eniten jännittääkin se, miten minulta riittää energiaa kaikkeen. Miten jaksan taas herätä joka aamu herätyskelloon? Mistä ihmeestä löytyy työpäivän jälkeen voimat seurustella lapsen kanssa, järjestää meille ruokaa ja siivota? Onko minulla tai meillä enää minkäänlaista sosiaalista elämää vapaa-ajalla?

Kun huomaan miettiväni tätä kaikkea, turvaudun Tuulen viemää -romaanin Scarlet O’Haran nerokkaaseen tapaan ja sysään murheet myöhemmäksi. Tosin Scarletin tavoin en sano itselleni että ”Ajattelen sitä myöhemmin”, vaan pikemminkin että ”Eiköhän se sitten jotenkin järjesty kun on sen aika.”