Ilmastonmuutostuska

img_20160707_200915.jpg

Viime päivinä on puhuttu loputtomiin ilmastonlämpenemisestä, ja mitä sen rajaamiseksi pitäisi tehdä. Kaverini postaavat Facebookiin listoja, joissa miettivät vaihtoehtoisia tekoja, ja julistavat vähentävänsä ruokahävikkiään, laskevansa asuntonsa lämpötilaa asteen, syövänsä lihaa vähemmän (tai etteivät ole syöneet sitä enää vuosiin) ja lupuvansa kuka mistäkin herkusta tai turhuudesta.

Minä mietin, että en oikein tiedä mistä luopuisin, kun ne helpoimmat on jo hoidettu. Meillä kulutetaan tosi vähän eläinperäisiä tuotteita, kuljemme julkisilla kulkuvälineillä ja asuntokin on sen verran pieni, että energiankulutus pysyy aisoissa. Ruokahävikkiäkin koetan parhaani mukaan vältellä, mutta toki sitä lapsen kanssa jonkun verran syntyy.

Samalla tiedän, että minulla ja useimmilla kavereillani olisi yksi ihan selvä asia, josta voisimme, ja josta meidän rehellisyyden nimissä pitäisi karsia. Nimittäin lentäminen.

Kokonaisuuden kannalta isoimmat päästöt syntyvät tietysti ihan jossain muualla kuin meidän yksittäisten ihmisten toimissa. Tärkeintä olisi lisätä uusiutuvien energiamuotojen osuutta merkittävästi, ja Suomen kannalta merkittävä asia on hiilinielut, eli käytännössä se, että meillä kasvaa riittävästi metsää (aiheesta muun muassa tässä Ylen uutisessa).

Mutta jos nyt aletaan pohtia, mitä meistä jokainen voi arjessaan tehdä, ei siitä oikein pääse mihinkään, että aika monen kohdalla lentäminen on sitten kuitenkin se isoin ilmastosynti. Erityisesti tämä tuntuu korostuvan omassa kaupunkilaisessa tuttavapiirissäni, jossa harva omistaa autoa, mutta moni lentää ihan lomamatkoille useita kertoja vuodessa. Lisäksi on otettava huomioon se, että ei esimerkiksi ravinnontuotannosta voi loputtomiin vähentää päästöjä, kun meidän kaikkien on syötävä. Lentäminen taas on enimmäkseen luksusta.

Samaan aikaan poden kuitenkin juuri nyt aivan valtavaa kaukokaipuuta. Kuljen taas kerran mielessäni pitkin Barcelonan katuja, mietin mihin Lontoon museoon juuri nyt eniten haluaisin ja haaveilen lämpimästä hiekasta varpaiden välissä.

Olen ihan valmis vähentämään vielä entisestään eläinperäisten tuotteiden kulutusta ja voin vaikka laskea asuntoni lämpötilaa, mutta ajatuskin siitä, etten saisi matkustaa, ahdistaa. Jo se tuntuu tarpeeksi ikävältä, että tässä elämäntilanteessa, lapsen ja vähäisten lomien takia, en pääse reissaamaan ollenkaan niin paljon kuin haluaisin, eivätkä matkani ole mitään pitkiä seikkailulomia. Se, etten lennä lomalle nykyistä useammin, ei johdu missään määrin ilmastonmuutoksesta, vaan ihan muista seikoista.

Lentämisen välttäminen – ja tietysti myös aktiivisuus näissä ilmastoasioissa siinä mielessä, että vaatisin päättäjiltä ripeitä toimia – voisi kuitenkin olla ihan niitä tärkeimpiä juttuja, joita voisin tehdä vanhempana. Tuo lapsihan niistä seurauksista joutuu todennäköisemmin kärsimään, jos ilmaston lämpenemiselle ei onnistuta mitään tekemään. Silti huomaan miettiväni enemmän sitä, että haluan tarjota lapselle kokemuksia ihanasti matkoista, kuin sitä mitä koko planeetalle oikeastaan tapahtuu hänen elinaikanaan.

 

 

 

Perhe Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta

Ei syyllisyyttä

Viime perjantaina Hesarissa oli juttua siitä, miten vanhemmat kokevat syyllisyyttä lastensa hoitojärjestelyistä. (En näköjään ajattele enää mitään itse, kun kaikki postaukseni liittyvät Hesarin juttuihin…) Sitä lukiessani pohdin jälleen kerran, että ei, minä en oikeasti koe mitenkään mittavasti syyllisyyden tunteita lapseen ja sen hoitoon liittyen, vaikka toistuvasti luen ja kuulen, että vanhemmuus on jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Dear Eki, olenko outo?

Juttujahan tästä syyllisyydesta löytyy. Vaikkapa tämä, tämä ja tämä. Hämmentävintä mielestäni on, että kaikki jutut lähtevät siitä oletuksesta, että kun nyt kuitenkin koet syyllisyyttä.

Tietysti minäkin välillä pohdin, että toiminko oikein tai parhaalla mahdollisella tavalla lapseni kannalta. Mutta se on mielestäni sitä mitä ihmisen kuuluu muutenkin tehdä ihan kaikenlaisten elämänvalintojensa osalta: pohtia, onko tämä fiksua, muistaa muut ihmiset ja omien toimien seuraus, kyseenalaistaa ovatko omat valinnat oikeita. Ja kyllä, minulla on välillä myös riittämättömyyden tunne: haluaisin ehtiä halia lasta joka aamu pitkän kaavan mukaan ja olisi ihanaa jos jaksaisin touhuta sen kanssa aktiivisemmin työpäivien jälkeen. En kuitenkaan jaksa sen kummemmin syyllistyä: tiedän, että meillä halitaan tosi paljon, ja tiedän, että lapsi saa minulta paljon huomiota. Minä nyt en vain ole ihminen, joka  lähtisi joka ilta puistoon touhuamaan, enkä usko että lapsi siitä menee pilalle, jos äiti välillä antaa sille mainoslehtisen selattavaksi jotta saa hetken tuijottaa väsynein silmin telkkaria ihan nojatuolissa istuen. Ei siitä tarvitse syyllistyä.

Hesarin jutussa kiinnostavaa mielestäni on se, että vanhemmat kokevat syyllisyyttä, valitsivat he sitten minkä hoitomuodon hyvänsä. Ja: ”Syyllisyyden tunteet näyttävätkin tutkimuksen mukaan koskevan ennen kaikkea äitejä, joihin latautuu odotuksia ”hyvän äidin” myytin toteuttamisesta.”

Tätä lukiessani aloin miettiä, että ehkä tätä outoa syyllistymättömyyttäni selittää se, että en ole tainnut ylipäätään sisäistään äitiyteen tai naisiin liittyviä stereotypioita kovin hyvin. En vain yksinkertaisesti koe, että minulla olisi tarvetta toteuttaa niitä tai että olisi joku ongelma jos en vastaa niitä.en tiedä, onko osansa sillä, että suuri osa kavereistani on aina ollut miehiä, joten olen tottunut vertaamaan itseäni ihan yhtälailla miehiin kuin naisiinkin. Ja että kun vielä omat vanhempani ovat hoitaneet vanhemmuuden tosi tasa-arvoisesti, niin omassa vanhemmuudessani taidan toistaa ihan yhtä paljon isäni kuin äitinikin antamia malleja. Ehkä siksi hyvän äidin myytti ei ihan kamalasti paina?

Ei, en ole täydellinen äiti, enkä edes niin hyvä kuin haluaisin olla. Mutta enhän ole niin hyvä monessa muussakaan asiassa, enkä jaksa kaikkia niitä asioita murehtia. Äitinä onnistun kuitenkin mielestäni keskimäärin ihan hyvin, ja uskon että lapsellani on hoivissani hyvä olla. Ei tässä mielestäni ole mitään tarvetta ihan jatkuvasti olla huolissaan.

Voi kun mahdollisimman moni vanhempi voisi kokea näin. Lapsen hoitamisessa on ihan tarpeeksi tekemistä, ja se väsyttää aivan riittämiin ilman, että pitää stressata siitä, toteuttaako jotain myyttiä.

Perhe Vanhemmuus