Ennen lapsen syntymää yksi isoista huoleaiheistani oli vauvan ja kissan yhteiselo. Pelkäsin, että kissa menee makaamaan lapsen päälle tai raapaisee sitä.

Ne huolet osoittautuivat kuitenkin nopeasti turhiksi. Kissa kyllä alkuun vähän ihmetteli lasta, mutta kun annoin sen nuuhkia vauvaa rauhassa, se tuntui rentoutuvan nopeasti. Heti ensipäivistä lähtien se otti tehtäväkseen lapsen vahtimisen. Se istui lapsen sängyn vieressä kun vauva nukkui ja jos se alkoi itkeä enkä minä ollut heti paikalla, kissa kipitti luokseni ja tuijottaa tapitti kunnes menin lapsen luo. Edes kovaäänisin itku ei aiheuttanut kissassa sen kummempaa käytöstä, vaan se saattoi retkahtaa loikoilemaan itkevän vauvan viereen.

Mutta olihan se toki stressaantunut. Jo se, että minä olin sairaalassa, oli kissalle rankkaa ja vauvan tultua se tuntui vetäytyvän enemmän omiin oloihinsa. Selvästi sille oli vaikeaa, ettei syli ollutkaan sille vapaana jatkuvasti. Kissa kerjäsi entistä enemmän ruokaa ja sai illalla sätkyjä, ihan ymmärrettävästi kun en tietenkään jaksanut leikittää sitä.

Isoimmaksi ongelmaksi tuli, että stressaantuneena kissa hermostui helposti vieraista. Etenkin lapsivieraista tuli ongelma, ja kenestä tahansa jos minä en ollut paikalla. Yleensä kissa tuli vieraiden tullessa kerjäämään huomiota itselleen, mutta sitten jossain vaiheessa hermostui ja alkoi sähistä tai raapaisi ihan yllättäen. Se linnoittautui makuuhuoneeseen tai ruokapöydälle ja piti niitä omana reviirinään.

Mutta lapsi sai olla rauhassa, eikä kissa äksyillyt minullekaan. Ja kun lapsi oli nelisen kuukautta, se tajusi kuinka ihana kissa on. Alkoi lirkuttelu ja hihkuminen. Ajattelin, että siitä eläin viimeistään hermostuu, mutta ei. Se kävi nuuhkaisemassa mahallaan makoilevan lapsen nenää ja jatkoi matkaansa. Tuli makaamaan leikkipeiton kulmalle, kiehnäsi kylkeen kun syltin lasta yöllä. Aamulla ne lyöttäytyivät yhteen: kun lapsi alkoi heräillä, kissa äkkäsi sen ja alkoi hyöriä ympäriinsä minun sängylläni. Siitä lapsi, jonka muuten olisin vielä saanut rauhoitettua unille, innostui ja alkoi hihkua. Ja sitten minun oli enää turha esittää nukkuvaa rauhoittaakseni kissan. Otin kaksikosta supersöpöjä kuvia ja ihastelin pientä perhettäni.

On mielestäni ihan selvää, että lapsen tulo stressaa eläintä, eikä pienestä tarvitse heti alkuun hermostua. Eläimelle pitää antaa aikaa ja huomiota. Mutta lopulta oli todettava, että lemmikki oli kuitenkin minulle, juuri tässä tilanteessa ja pienessä asunnossa liikaa. Kissa alkoi hyökätä lapsenvahtien kimppuun ja lapsivieraiden tullessa se piti sulkea makuuhuoneeseen. Itkin yhden yön ja tein päätöksen luopua kissasta.

Nyt meillä on kissaton koti. Harmittaa ja surettaa aivan valtavasti. Minun ihana karvakasani, se joka makoili päälläni kun iltaisin rentouduin telkkarin ääressä, se joka tuhisi vieressäni öisin ja herätti puskemalla poskea. Pehmoinen ihanuus. Olin kyllä arvannut, että kissasta luopuminen olisi kamalaa, mutta silti yllätti, miten koville otti tehdä päätös antaa se pois. Mietin, miten paljon kissa lohdutti eron aikaan ja silloin kun pelkäsin etten koskaan saa lasta. Murehdin, miten se pärjää uudessa kodissa, sellainen ikuinen vauveli joka oli minuun ihan täysillä kiintynyt.

Mutta pakkohan se oli myöntää, etten yksinkertaisesti kyennyt pitämään siitä riittävän hyvää huolta, ja että kissa oli stressaantunut. Ja onhan meillä helpompaa, kun voi imuroida harvemmin, eikä tarvitse siivota hiekkalaatikkoa tai kantaa kaupasta kissanruokaa. Matkustaminen on nyt helpompaa, ja iltaisin lapsen mentyä nukkumaan voin levätä enkä leikittää kissaa.

On silti vaikea myöntää, että tässä on taas juttu, johon en kyennyt. Sillä siltä se tuntuu, henkilökohtaiselta epäonnistumiselta, ihan muulta kuin supernaiseudelta, kun ei edes kissasta pysty huolehtimaan. Onneksi puolivuotiaan lapsen kanssa päivät ovat niin täynnä toimintaa, että harvaa asiaa jaksaa kovin paljon murehtia. Keskity hyvään, hoen itselleni.