Julian postaus siitä, ettei voi olla läsnä kavereilleen koska koko ajan pitää myös vahtia lasta sai mut pohtimaan perheellisten ja lapsettomien kaveruutta. Tajusin, että mä olen kokenut tavallaan alemmuutta perheellisiä kohtaan. Ajattelin, että olen niiden silmissä jotenkin vähän surkea, lapsellinen, epäkypsä – että niitä ei kiinnostaisi mun jutut tai huolet, että niillä olisi mielestään enemmän tai että ne jotenkin ajattelisi että ”mä oon niin päässyt tuosta vaiheesta yli (ja pidemmälle elämässä)” tai jotain vastaavaa. Että kun niiden lapsi veisi kaiken huomion, niitä ei kiinnostaisi mun jutut. Että ne mun pyytäessä tapaamaan ajattelisi että oon teinin tasolle jäänyt surkimus jolla on aikaa luuhata kahviloissa.

Okei, en ajatellut oikeasti ihan noin, mutta vähän jotain sinne päin. Ehkä siksi, että osa musta halusi jo niin kovasti perheen ja piti sitä niin tavoittelemisen arvoisena. Ja ehkä myös siksi että kaikkialla jauhetaan miten ”lapsen myötä aloin nähdä maailman uudella tavalla / opin mikä on elämässä oikeasti tärkeää / arvot menivät uusiksi” ja että miten sitten ei enää kiinnosta mikään ”turha”.

Mutta rakkaat lapsettomat. Se on ihan shaibaa. Ja jos teidän kaverit on normikivoja ihmisiä (eikä itsekeskeisiä paskiaisia), ne ei ajattele noin. Ne tajuaa, että elämässä on muitakin isoja juttuja kuin lapset ja lapsiin liittyvät asiat. Ja niitäkin harmittaa, ettei teillä ole yhteistä aikaa (rauhassa) juuri koskaan. Ne toivoo, että jaksaisivat olla teihin yhteydessä ja ovat superkiitollisia kaverista joka jaksaa ehdottaa tapaamista, kun eivät omassa unenpuutteisessa aloitekyvyttömyydessään saa sellaista aikaan. Ne välillä kadehtivtakin teitä ja joskus uskovat että teitä ei varmaankaan kiinnosta tulla katsomaan niiden perhe-elämää (eihän se tosiaan aina kovin jännää ole).

Konkreettisen esimerkin tästä sain kun yksi lapseni kummeista sanoi olevansa kamalassa krapulassa. Ajattelin että krapula, tuntuupas kaukaiselta asialta. Kun mulle on joku joskus sanonut näin, olen ajatellut sen tarkoittavan sen juurikin siinä ”koska elämässäni on juuri nyt jotain suurempaa ja hienompaa kuin typerä baareissa riekkuminen” -merkityksessä. Olikin aikamoinen ahaa-elämys ajatella eilen noin ja tajuta että niin, se tuntuu kaukaiselta koska mä en helkkari sentään ole ollut krapulassa sitten viime kesän, että mä en ole ollut edes vähän huppelissa vuoteen. Nyt kun muutenkin väsyttää, niin ajatuskin krapulasta on aika ahdistava (siis tähän päälle vielä sellainen kamaluus, ei hitto). Kaukaiselta se tuntuu myös siksi, ettei mulla ole näköpiirissäkään mahdollisuutta sentyyppisen illan viettoon jonka jälkeen voisi olla krapula. Ja se oli kyllä jälleen kerran aikamoinen havahtuminen, että ne jutut nyt eivät ole toistaiseksi millään tavalla osa mun elämää – ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaisinko riekkua baareissa.

Eli lapseton, älä turhaan tunne alemmuutta.

Ja perheelliset: se on kyllä meidän tehtävämme kertoa kavereillemme, että arvostetaan niitä ja niiden juttuja yhä. Koska rehellisyyden nimissä, nehän jo auttaa meitä, kuuntelee meidän lapsiaiheiset huolet ja joustaa meidän takia monessa jutussa. Vähin mitä voidaan tehdä on tajuta sanoa ääneen, että arvostetaan sitä, ettei ne katoa meidän elämästä.