Älä koe alemmuutta, lapseton!

Julian postaus siitä, ettei voi olla läsnä kavereilleen koska koko ajan pitää myös vahtia lasta sai mut pohtimaan perheellisten ja lapsettomien kaveruutta. Tajusin, että mä olen kokenut tavallaan alemmuutta perheellisiä kohtaan. Ajattelin, että olen niiden silmissä jotenkin vähän surkea, lapsellinen, epäkypsä – että niitä ei kiinnostaisi mun jutut tai huolet, että niillä olisi mielestään enemmän tai että ne jotenkin ajattelisi että ”mä oon niin päässyt tuosta vaiheesta yli (ja pidemmälle elämässä)” tai jotain vastaavaa. Että kun niiden lapsi veisi kaiken huomion, niitä ei kiinnostaisi mun jutut. Että ne mun pyytäessä tapaamaan ajattelisi että oon teinin tasolle jäänyt surkimus jolla on aikaa luuhata kahviloissa.

Okei, en ajatellut oikeasti ihan noin, mutta vähän jotain sinne päin. Ehkä siksi, että osa musta halusi jo niin kovasti perheen ja piti sitä niin tavoittelemisen arvoisena. Ja ehkä myös siksi että kaikkialla jauhetaan miten ”lapsen myötä aloin nähdä maailman uudella tavalla / opin mikä on elämässä oikeasti tärkeää / arvot menivät uusiksi” ja että miten sitten ei enää kiinnosta mikään ”turha”.

Mutta rakkaat lapsettomat. Se on ihan shaibaa. Ja jos teidän kaverit on normikivoja ihmisiä (eikä itsekeskeisiä paskiaisia), ne ei ajattele noin. Ne tajuaa, että elämässä on muitakin isoja juttuja kuin lapset ja lapsiin liittyvät asiat. Ja niitäkin harmittaa, ettei teillä ole yhteistä aikaa (rauhassa) juuri koskaan. Ne toivoo, että jaksaisivat olla teihin yhteydessä ja ovat superkiitollisia kaverista joka jaksaa ehdottaa tapaamista, kun eivät omassa unenpuutteisessa aloitekyvyttömyydessään saa sellaista aikaan. Ne välillä kadehtivtakin teitä ja joskus uskovat että teitä ei varmaankaan kiinnosta tulla katsomaan niiden perhe-elämää (eihän se tosiaan aina kovin jännää ole).

Konkreettisen esimerkin tästä sain kun yksi lapseni kummeista sanoi olevansa kamalassa krapulassa. Ajattelin että krapula, tuntuupas kaukaiselta asialta. Kun mulle on joku joskus sanonut näin, olen ajatellut sen tarkoittavan sen juurikin siinä ”koska elämässäni on juuri nyt jotain suurempaa ja hienompaa kuin typerä baareissa riekkuminen” -merkityksessä. Olikin aikamoinen ahaa-elämys ajatella eilen noin ja tajuta että niin, se tuntuu kaukaiselta koska mä en helkkari sentään ole ollut krapulassa sitten viime kesän, että mä en ole ollut edes vähän huppelissa vuoteen. Nyt kun muutenkin väsyttää, niin ajatuskin krapulasta on aika ahdistava (siis tähän päälle vielä sellainen kamaluus, ei hitto). Kaukaiselta se tuntuu myös siksi, ettei mulla ole näköpiirissäkään mahdollisuutta sentyyppisen illan viettoon jonka jälkeen voisi olla krapula. Ja se oli kyllä jälleen kerran aikamoinen havahtuminen, että ne jutut nyt eivät ole toistaiseksi millään tavalla osa mun elämää – ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaisinko riekkua baareissa.

Eli lapseton, älä turhaan tunne alemmuutta.

Ja perheelliset: se on kyllä meidän tehtävämme kertoa kavereillemme, että arvostetaan niitä ja niiden juttuja yhä. Koska rehellisyyden nimissä, nehän jo auttaa meitä, kuuntelee meidän lapsiaiheiset huolet ja joustaa meidän takia monessa jutussa. Vähin mitä voidaan tehdä on tajuta sanoa ääneen, että arvostetaan sitä, ettei ne katoa meidän elämästä.

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus

Äidin ohjelmatoimisto

Olen laskemassa vauvaa hoitoalustalle ja sen suu vääntyy mutruun uhkaavasti itkua enteillen. Äkkiä suustani alkaa pursuta reipasrytminen ja täysin mielipuolinen laulu jonka läheskään kaikki sanat eivät välttämättä ole mitenkään yleisesti käytössä olevaa suomea. Osa minusta laulaa menemään tyytyväisenä kykyynsä saada laululla lapsi pysymään rauhallisena, osa miettii samaan aikaan että ei helkkari sentään tätä meininkiä.

Lapsen myötä olen löytänyt itsestäni kyseenalaisen kyvyn puhjeta lauluun aiheesta kuin aiheesta kuin musikaalissa konsanaan. Usein sanoitan esimerkiksi lastenlauluja uudestaan jollain ympäristöstä löytyvällä aiheella, välillä kehitän sävelenkin siinä matkan varrella. Tyypillisesti sekä sanat että sävel ovat hyvin yksinkertaisia ja toistavat itseään. Tärkeintä on jonkinlainen iloiseksi kuvittelemani reippaus. En ole varma onko lapsen reaktio enemmän merkki tyytyväisyydestä ohjelmistoon vai tyrmistynyt hiljaisuus jonka aikana se pohtii että varmaan fiksuinta vaieta että tuo lopettaa elämöintinsä mahdollisimman pian.

Laulamisen lisäksi olen huomannut kykeneväni keksimään jonkinlaisia runoja tai loruja lähes aiheesta kuin aiheesta. Ei asiaa josta en voisi jotain riimitellä tai lausua ja aina on hyvä hetki muutamille alkusoinnuille (”pienet pöksyt pistetään pienelle potkijalle” jne). Puolustaudun sillä, että luin jostain että lapset pitävät loruilusta ja että se tukee niiden kielen kehitystä (ja minullahan tosiaan on siitä fiksaatio), mutta se ei saa juttuja kuulostamaan yhtään fiksummilta. 

Niin se vaan vanhemmuus opettaa joo. Laulamisen ja loruilun lisäksi keksin lapselle viihdykettä ja tuijoteltavaa ties mistä korteista, aikakausilehdista ja asunnossa lojuvista esineistä ja viihdytän sitä huikkailemalla touhujeni ohessa milloin mitäkin älyttömiä tervehtimisiä (”äiti on täällää-ää!” äänen korkeutta ja voimakkuutta vaihdellen kuulostaa jo riittävän omituiselta). Kasassa on siis koko ohjelmatoimiston verran erilaista viihdytystä, kaikki yhtä sekopäistä. Kaiken tämän keskellä sitä miettii että ihanko oikeasti mä teen tätä kaikkea. Ja että pitäisikö itkeä vai nauraa kun omat jutut on niin surkeita.

Pelkään jo ennalta hetkeä jolloin alan lauleskella tai hokea lorujani jossain julkisella paikalla, enkä pidä mahdottomana että hokisin niitä vaikkei lapsi olisi välittömässä läheisyydessäni. Mielipuolen leimalta ei voi välttyä enkä voisi siitä oikeastaan ketään syyttääkään, sillä esitykseni ovat usein aikamoisen maanisia ja aina täysin älyvapaita.

Sanokaa kiltit, etten ole ainoa oman elämänsä musikaalitähti.

Perhe Lapset Vanhemmuus