Kun makasin sairaalassa toipumassa raskausmyrkytyksestä, ja olin masentua täysin, lohdutin itseäni suunnittelemalla vauvalle nimijuhlia. Oikeastaan olin kyllä miettinyt niitä aiemmin, ennen vauvan syntymää, jolloin olin etsinyt netistä ja lehdistä reseptejä ja suunnitellut menua juhliin. Liioittelua? Ehkä.

Tykkään juhlista aivan valtavasti, ja pidän myös niiden järjestämisestä. Sairaalasängyssä maatessani juhlien miettiminen oikeasti piristi ja päätin siinä, että olemme juhlat todella ansainneet, minä ja vauva molemmat. Onhan tässä nyt syytä juhlaan, kun lapsi on lopulta olemassa ja olemme molemmat terveitä.

Mutta kyllähän se vähän pohdintaa vaati, että tilaisuus saatiin järjestettyä. Pärjään lapsen kanssa mielestäni ihan hyvin, mutta kuusiviikkoisen kanssa kahdestaan ollessa on silti aika haastavaa saada siivottua ja leivottua, ja kun unet jäävät jatkuvasti vähän turhan lyhyiksi, ei oma suorityskykykään ole ihan huipussaan. Ja haastettahan oli jo siinä, että lapselle saatiin juhlamekko, sillä alle 60-senttisille ei löydy ihan valtavasti juhlamekkoja (ja nyt sen piti olla kunnolla juhlavaa, ei trikoota). 

Onneksi olen jo työnkin puolesta järjestellyt sen verran monta vähän isomman luokan tapahtumaa, että tiesin kyllä miten vähän liian isolta tuntuvasta urakasta selviää: jakamalla sen pienempiin osiin, aikatauluttamalla, aloittamalla ajoissa ja ennakoimalla. Pohdin menun hyvissä ajoin ja sellaiseksi, että kaikki ruoat olivat mahdollisimman helppoja ja että mahdollisimman vähän piti tehdä juhlapäivänä. Koetin myös olla realistinen: ei sitä tarjottavaa loputtomiin tarvitse olla, pari hyvää lajiketta riittää erinomaisesti, eikä vieraiden tarvitse saada mitään valtavaa ateriaa juhlissa. Eikä myöskään haittaa, jos joku lajike loppuu siinä vaiheessa kun kaikki vieraat ovat ottaneet sitä, eli määriä ei tarvitse ylimitoittaa. Tein ruokaostoksia pitkin viikkoa, leivoin kakkupohjan etukäteen pakkaseen ja siivosin sen minkä pystyin jo aiemmin viikolla.  Itsestäni tiesin senkin, että tarvitsen ennen juhlaa edes pienen hengähdystauon ja haluan ehtiä laittautua suht rauhassa, koska ahdistun jos koetan vääntää itselleni kampausta viisi minuuttia ennen juhlien alkua. Aikataulu piti siis tehdä sen mukaan ja huomioiden, että pieni vauva tuo aina jotain yllätyksiä, eli vaikka minulla oli äitini apuna, en voinut laskea, että juhlapäivänä meillä olisi ollut kahden ihmisen täysi työpanos käytössä.

Mietin etukäteen, pitäisikö juhlissa olla jotain ohjelmaa. Luulen, että aika moni kokee kirkolliset toimitukset helpoiksi, koska niissä pappi tulee ja seremoniaosuus on sitä myöten selvä. Meitä oli koolla pieni porukka, joten päätin ettemme kaipaa juhlaan mitään suurempia seremonioita tai pönötyksiä. Etsiskelin sopivaa laulua kuunneltavaksi tai runoa luettavaksi, mutta en löytänyt mitään, minkä olisin kokenut sopivaksi. Alkuun nostimme kuitenkin maljan vauvan kunniaksi, ja hieman myöhemmin pidin myös lyhyen puheen jossa kerroin vähän lapsen nimen taustoista ja selitin, miksi valitsin lapselle juuri ne kummit jotka hänellä on sekä kiitin kummeja. Kiittely tuntui tärkeältä, ja halusin myös tuoda esiin, kuinka paljon kummeja arvostan. Kaikki ovat jo tähän mennessä olleet minulle korvaamoton tuki ja selvästi kiinnostuneita lapsesta, ja se ansaitsee mielestäni suorasanaiset kiitokset. Eikä kauniita sanoja ole mielestäni koskaan liikaa, toisin kuin turhia korulauseita jostain värssykirjoista.

Juhlista tuli ihanat. Minulla ja lapsella oli kauniit vaatteet, syömiset onnistuivat, ostimme asuntooni ihania kukkia ja tunnelma oli hyvä. Ihan parasta oli kuitenkin se, että pystyin itsekin täysillä nauttimaan juhlista. Koska nauttimistahan siinä oli. Lapsen kummit pitivät kukin sitä sylissä ja onnittelin itseäni selvästi onnistuneista valinnoista: niiden ihmisten juuri toivonkin olevan lapseni elämässä, ja ne kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä rooliinsa. Tuntui, että meidän elämässämme on paljon välittäviä ihmisiä, ja siinä on kyllä aihettakin juhlaan. Ja maistuivathan ne herkut myös.