Teen uuden raskaustestin pari päivää myöhemmin. Sen tulos on sama, kaksi viivaa joista toinen toista haaleampi. Sitten alkaakin soittelu. Soitan Väestöliittoon ja Naistenklinikalle, johon minulle on tehty lähete verenpaineen takia. Väestöliitossa vastaa jo tutuksi tullut ääni – luulen että olen jo ehtinyt tavata melkeinpä koko klinikan henkilökunnan – ja sovimme minulle parin viikon päähän ultraäänitutkimuksen. Normaalisti ultraan mennään vasta paljon myöhemmin, mutta Väestöliitto suosittelee tarkastusta jo suunnilleen viikolle seitsemän. Sovimme, etten varaa neuvola-aikaa ennen ultraa.

Pohdin ennalta, haluanko maksaa taas vähän lisää ultrasta, joka ei sinänsä olisi mitenkään välttämätön. Totean kuitenkin, että jos selviän koko hommasta yhdellä hoitokierroksella, vielä yhteen käyntiin on rahaa ja oikeastaan haluan vielä tavata oman lääkärini. Jos taas jotain olisi pielessä, haluaisin jatkaa hoitoja mahdollisimman pian.

Naistenklinikalle puhun ensin hoitajan kanssa, jolle saan selittää koko kuviota tovin ennen kuin tulee selväksi, että lähetehän sinne tosiaan on laitettu jo pari kuukautta aiemmin. Kaikki kuitenkin selviää, ja hoitaja lupaa päivittää lähetteen. Lopuksi hoitaja sanoo: ”Laitan tämän nyt eteenpäin. Niin ja onneksi olkoon!” Hämmennyn niin paljon, että vastaan vain: ”Hyvä”, ja naurahdan. Ekat onnittelut – ehkä näihin pitäisi pikkuhiljaa opetella suhtautumaan vaikkapa sanomalla kiitos. (Kaverit ovat keskittyneet hihkumaan, joten perinteiset toivotukset ovat siinä jääneet väliin.)

Töissä huomaan myös, että tekisi mieli kertoa asiasta kaikille. Se on uutta, sill’ vielä aamulla mietin, että on oikeastaan aika kiva pitää salaisuutta. On vaikea puhua vaikkapa seuraavan syksyn asioista mainitsematta, että minähän en taida silloin olla töissä. Kun kaveri kyselee, joko sain tehdä testin, tekee kamalasti mieli kertoa tuloksesta, vaikka kaveri sanookin heti, ettei tulosta tarvitse kertoa, ja vaikka olen päättänyt, että pidän tämän asian nyt vain tosi pienen piirin tietona vähintäänkin ensimmäiseen ultraan asti – ja pidempäänkin, jos suinkin pystyn.

Mutta milloin kerron esimerkiksi äidille? En osaa päättää. Samaan aikaan haluan kertoa ja toisaalta taas en.