Se toinen puolikas geenipoolia

Kiinnostavaa nähdä minkä näköinen lapsestasi tulee, kun ei tiedetä mitään siitä luovuttajasta, kaverini sanoi vähän aikaa sitten.

No niinhän se tietysti on, mutta en ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa pitkään aikaan.

Useampikin tuttava on kysellyt, olenko huomannut lapsessa jotain piirteitä, jotka tulevat ehkä spermanluovuttajalta. Osa on arvellut, että sieltä puolelta tulisi esimerkiksi hiusten punertavaan häivähtävä sävy, mutta osa sanoo heti, että hiuksethan ovat samanväriset kuin minulla. Niin itsekin ajattelen.

On melkein hämmentävää, ettei lapsessa ole mitään mistä osaisin sanoa, että se nyt ei ainakaan ole minulta. Se näyttää oikeastaan todella paljon samalta kuin minä vauvakuvissani, ja samaa sanovat sukulaiseni, että ihan on äidin näköinen. Moni on heti lasta ensimmäisen kerran vilkaistuaan sanonut hämmentyneenä, että onpas äitinsä näköinen lapsi.

Mutta tässähän tulee tietysti se perinteinen harha: miten vain minut tunteva ihminen voisikaan löytää lapsesta niitä muita piirteitä.

Minusta on ollut älyttömän hauskaa, kun lapsessa on omia piirteitäni. Se on oikeastaan jopa vähän outoa. Mikä siinä oikeastaan on, että haluan lapsen muistuttavan itseäni, vaikken edes mitenkään äärettömästi pidä kaikista piirteistäni? En mitenkään valtavasti toivo, että lapsi olisi aikuisena kopioni.

Joissain asioissa sitä sitten suorastaan toivoo, että lapsi oli perinyt ominaisuuksiaan jostain muualta kuin äidiltään. Ainakin toistaiseksi nimittäin vaikuttaa, että se muistuttaa minua myös niissä ei-niin-hyvissä jutuissa: se taitaa olla yhtä itsepäinen ja oman tahtonsa yhtä tiukasti ilmaiseva kuin minäkin. Lisäksi on tietysti se kovaäänisyys ja juttelun määrä, joka on suorastaan häkellyttävä aina silloin tällöin. Ennustan tuleville vuosille meluisia erimielisyyksiä.

Pahinta on, etten voi syyttää muita kuin itseäni.