Sinkkuäiti sairastaa
Osasin jo etukäteen pelätä sitä kun lapsen synnyttyä saan taas minulle tyypillisen pahemman luokan flunssan. Juhannuksena se sitten iski.
Ei, homma ei mennyt kuten toivoin vaan kuten pelkäsin, eli vauva ei ole nukkunut hyvin (silläkin on yskä), minä en ole toipunut nopeasti eikä sietokykyni esimerkiksi tukkoisuudelle ole kasvanut yhtään. En ole myöskään keksinyt mitään erityisiä niksejä tilanteessa selviämiseen. Kunnon flunssa on yhä kuten aina todella ärsyttävä vaiva joka vie voimat tehokkaasti ja tekee kaikesta hankalaa.
Ihan tavallinen flunssa myös paljastaa yhden yksinhuoltajuuden ongelmista: sen yhden vanhemman pitäisi jaksaa AINA. Ei ole mitään puolisoa, joka tulee töiden jälkeen pelastamaan, kantaa kaupasta syötävää ja ottaa hetkeksi isomman vastuun vauvasta. Eikä todellakaan ole ketään joka toisi minulle viltin, keittäisi teetä ja silittäisi nuhaisessa itsesäälissä rypevää.
Olen onnekas sillä minulla on paljon läheisiä ihmisiä, joilta voin tarvittaessa pyytää apua. Olen myös opetellut pyytämään apua sitä tarvitessani. Sairastamisesta väsyneenä huomasin kuitenkin, että uupuneena jo avun pyytäminen voi olla liikaa. Ajatuskin viestittelystä useammalle ihmiselle, sen muotoilu että tosiaan tarvitsisin apua, mutta että ei tässä nyt hengenhätä ole, enkä oleta kavereiden siirtävän mitään tärkeitä menoja vuokseni, ahdisti. Räkäinen pääni ei jaksanut miettiä, mitä oikeastaan edes pyytäisin: jonkun käymään kaupassa, viemään lapsen vaunulenkille vai koko päiväksi piikomaan? Oikeastaan olisin halunnut tilata orjan hoitamaan koko huushollia ja lasta ainakin pariksi vuorokaudeksi niin että saisin itse vain maata sohvalla. Tai ollaanpa rehellisiä: halusin äitini (koska puoliso-vaihtoehtoa en kokenut realistiseksi), äitini antamaan minulle jakamattoman huomionsa niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsisin, olisi se sitten päiviä tai viikkoja.
Koska äitini on yhä työelämässä eikä vanhemmiltaankaan voi mielestäni ihan mitä vaan pyytää, tiesin etten voi saada sitä mitä halusin. Onneksi yksi vauvan kummeista tuli apuun ja perjantai-iltana äitini tuli pelastamaan juuri silloin aika surkealta tuntuneen tilanteen (lapsi oksentaa, kuume nousee, äiti hätääntyy, lapsi itkee), ja viikonlopun aikana hän auttoi hoitamaan vauvaa ja veljeni tyttöä (veljenkin perheessä sairastettiin, joten tämä keskikesä ei tosiaan ole mennyt suvussamme ihan putkeen), kävi kaupassa ja lohdutti minua.
Niin, lohdutti. Flunssan tuoman avun tarpeen myötä olin nimittäin aika surkeana. Mietin, että miten tässä voidaan ikinä selvitä, kun yksi flunssakin vaatii jo mummon hälyttämistä paikalle. Miten tulen ikinä selviämään tästä kaikesta?
Selvää on, että hätätilanteita varten minulla on oltava suunnitelma ja että apua pitää osata pyytää ennakoiden, ei voi jäädä odottamaan sitä hetkeä kun on jo ihan lopussa. Minun on otettava selvää kaupungin kotiavusta ja pohdittava vielä kerran itselleni ihan selväksi, millaisia asioita voin lähipiiriltäni pyytää.
Kirjoitan pärjäämisestä ja peloista lisää vielä paremmalla ajalla. Siinä todella riittää pohtimista, mutta se kirjoitus vaatii pään joka ei ole täynnä räkää.