Toiveikkuus

Heti alkion siirron jälkeen minulla oli aika tyyni olo. Mietin, että joko nappasi tai sitten ei, eikä tässä nyt heti tarvitse kallistua kumpaankaan suuntaan, odottelen nyt ihan rauhassa pari viikkoa. Pikkuhiljaa alan kuitenkin jotenkin alitajuisesti ajatella, että olen raskaana. Koetan muistuttaa itselleni, että eihän tilanne oikeasti välttämättä ole niin. Että mikään ei vielä kerro raskaudesta, että todennäköisempää on, että en ole.

Luen klinikalta saamistani papereista, että 1/3 alkion siirroista johtaa raskauden alkamiseen. Sen jälkeen on vielä 15-20% mahdollisuus keskenmenoon.

Luultavasti siis en ole raskaana, koetan hokea päässäni. Silti olen pääni sisällä aika vakuuttunut siitä, että homma on onnistunut. En tiedä mistä varmuus tulee, miksi en ole enemmän huolissani tai paniikissa, miksen epäile

Pari päivää ennen päivää jolloin voi tehdä raskaustestin, vatsassa tuntuu omituista, vähän painemaista kipua. Tulee hetkeksi tunne, että ehkä tämä ei onnistukaan. Koetan kääntää ajatuksiani siihen suuntaan, valmistella itseäni. Samalla analysoin itsekseni, että vatsan pienet kivut eivät kyllä tunnu kuukautiskivuilta, eivät oikeastaan miltään miltä on aiemmin tuntunut, joten kyse voi olla ihan mistä vain – ne eivät välttämättä liity kuukautisiin tai raskauteen ollenkaan. Ja että vaikka olisinkin raskaana, tässä vaiheessa ei pitäisi tuntua mitään.

Silti on pakko myöntää, että odotan positiivista tulosta, en ole missään määrin valmis siihen että raskaustesti näyttäisi negatiivista, vaikka sehän olisi todennäköisintä. Se on vähän pelottavaa, sillä en haluaisi toivoa liikaa, olisi parempi olla asettamatta toiveita aivan liian korkealle (mitä onnistuminen ekalla yrityksellä kyllä järjellä ajatellen on).