Ultra

Flunssa on vaivannut nyt oikeastaan koko alkuraskauden ajan ja vajaan viikon verran vatsaa on koskenut aika paljon. Vatsakipujen ja sairastelun jälkeen on ihanaa päästä vihdoin ultraan katsomaan, onko kaikki kunnossa. Naistenklinikalla minut ottavat vastaan vastaan ihanan ystävällinen kätilö ja kätilöopiskelija, joka vaikuttaa ehdottomasti sopivan alalle.  Lyhyen jutustelun jälkeen saan vihdoin kiivetä lavitsalle, ja mukavaa on sekin, että tässä vaiheessa raskautta tutkimuksen voi jo tehdä ihan ulkokautta, vatsan päältä. Sisätutkimuksiin kyllä tottuu, mutta kuka niistä nyt varsinaisesti tykkää?

Parin sekunnin ajan kätilö on hiljaa, ja selittää opiskelijalle ruudulla näkyvää. Sitten tulevat hyvät uutiset: kohdussa ollaan elossa. ”Laitetaas tää syke ihan kuulumaan”, kätilö sanoo ja napauttaa äänet päälle.

En oikein tiedä, miksi ruudulla näkyvää olentoa pitäisi kutsua. ”Lapsi” ja ”hän” tuntuvat liioittelulta, sillä kyseessähän on 12 viikkoinen sikiö, joka ei vielä mitenkään pärjäisi omillaan. Kätilö sanoo ”hän”, mutta itseltäni tulee automaattisesti ”se” – mutta niin puhuisin kyllä melkeinpä kaikista ihmisistä kaikissa tilanteissa.

Oli mikä oli, siellä se kuitenkin venkoilee menemään aika kovaa vauhtia – niin kovaa, että kätilön on vaikea saada hyvää kuvaa napattua tai mittoja mitattua. Toisaalta heilumisen ansiosta näemme, että käsistä löytyy sormet ja jaloista varpaat, että suu aukeaa välillä ja kaikki ruumiinosat liikkuvat. Sekin selviää, ettei niskaturvotusta ole juuri lainkaan ja että muutenkin kaikki vaikuttaa olevan ihan kunnossa. Annan ilomielin vielä opiskelijankin kokeilla ultraamista, sillä sehän tarkoittaa vain sitä että saan katsella kuvaa pidempään.

Olin ajatellut, että ultran aikana voisi tulla vaikka kyynel silmään – itse asiassa odotin sitä jo varhaisultrassa. Pysyn kuitenkin taas hämmentyneen tyynenä. Olen helpottunut ja tyytyväinen, mutta en osaa itkeä onnesta tai muutenkaan suuresti näyttää tunteitani. Koko juttu tuntuu edelleen vähän epätodelliselta, vaikka näen tulevan lapseni näytöllä. On vaikea käsittää, että siellä se todella on, ja jo puolen vuoden päästä se syntyy.