Varhaisultra

Tuntui, ettei viikko seitsemän tule koskaan, mutta vihdoin olen selvinnyt siihen saakka ja on aika mennä varhaisultraan. Kuten jo aiemmin kirjoitin, pohdin jonkin verran, menisinkö tutkimukseen ollenkaan, koska eihän se sinänsä mitään mihinkään auta. Nyt tuntuu kuitenkin ihanalta, että olen varannut tämän ajan, sillä jo tähän saakka odottaminen on ollut vaikeaa. Kaipaan varmistusta, että kohdussa oikeasti kasvaa edelleen jotain, ettei sieltä löydy mitään haamua joka ei ole oikeastaan edes lähtenyt kasvamaan.

Olen yrittänyt myös vähän hillitä omaa toivoani tähän saakka, enkä ole kertonut edes äidilleni olevani raskaana. Tuntuu, että kun kerron äidille, asiasta tulee oikeasti todellista, mutta on kyllä ollut vaikeaa olla kertomatta tähän saakka.

Tuntuu mukavan turvalliselta mennä Väestöliittoon ja mietin, että tämä on tosiaan ehkä viimeinen kerta klinikalla. Se tuntuu oudolta, mutta hienolta.

Lääkäri ottaa minut vastaan. Hän sanoo heti alkuun olleensa tosi iloinen kuultuaan, että raskaustestini on näyttänyt positiivista ja kyselee vähän voinnistani. Pidemmittä puheitta nousen kuitenkin tutkimuspöydälle – turhahan tässä on jaaritella, kun oikeasti vain yksi asia kiinnostaa.

Lääkäri aloittaa tutkimuksen ja minua jännittää aivan hirveästi. Onneksi lääkäri sanoo heti: ”Täällähän ollaan elossa!” ja näyttää minulle sykkeen. Olen ajatellut, että tässä vaiheessa alkaisi itkettää, mutta en osaa edes itkeä kun tunne on niin kummallinen. Tuijotan näyttöä enkä osaa sanoa mitään.

Kaikki näyttää muutenkin olevan kunnossa, eikä kohdusta löydy toista alkiota – sen lääkäri tarkistaa huolella, ja on tyytyväinen tulokseen. Hän selittää minulle mitä ruudulla näkyy ja tulostaa muutaman kuvan nähtäväkseni.

Istumme vielä hetkeksi juttelemaan. Tässä vaiheessa lääkäri paljastaa, että hän oli kyllä aluksi aika huolissaan mahdollisuuksistani, ja että on siksi iloisen yllättynyt, että kaikki onnistui näin hyvin. Toinen alkiokin on tallella, jos vaikka joskus haluaisin kokeilla uudestaan. Se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen kuitenkin ihan iloinen, etten aiemmin ihan tajunnut, kuinka skeptisesti lääkäri suhtautui mahdollisuuksiini, sillä jännitettävää oli muutenkin ihan riittävästi.

Menen saman tien tiskille maksamaan laskun. Tällä kertaa pulitan reilun satasen ilolla. Kiittelen hoitajaa vuolaasti kaikesta ja kehun koko klinikan henkilökuntaa, koska kaikki ovat olleet mukavia ja avuliaita. Olen yhtä hymyä ja lähetän heti kuvan epämääräisestä ultraäänikuvasta kaverille.

(Ja mikäli joku nyt pohtii, että kuluivatpa ne viikot nopeasti niin selvennettäköön, että julkaisen edelleen tekstejä hiukan jälkijunassa, koska en heti alkuun millään uskaltanut kirjoittaa ihan oikeiden tapahtumien tahdissa, kun en tiennyt, tyssääkö koko homma alkuunsa.)